Hannes Kolehmainen

Juho Pietari ”Hannes” Kolehmainen, tunnetaan myös nimellä Johannes Petteri Kolehmainen (9. joulukuuta 1889 Kuopio – 11. tammikuuta 1966 Helsinki) oli suomalainen (1921 myös Yhdysvaltain kansalainen) kestävyysjuoksija ja viisinkertainen olympiamitalisti, johon yhdistetään usein Suomen Urheilulehden 1939 keksimä ilmaus ”Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle”.

Kasvissyöjänä tunnettu Kolehmainen tuli urheilevasta perheestä, jossa veljet William ja Tatu olivat myös kovia pitkän matkan juoksijoita. Hänen alkuperäinen kotiseuransa oli Kuopion Reipas ja sittemmin Kuopion Riento. Hän voitti 1908 Suomen-mestaruuden 10 000 metrin juoksussa ajalla 34.22,4. Muutettuaan Helsinkiin Kolehmainen urheili Helsingin Kisa-Veikoissa (HKV) vuosina 1909–1911. Hän voitti 1910 Suomen-mestaruuden 5 000 metrin juoksussa ajalla 15.53,0 ja jaetun mestaruuden tunnin juoksussa, jossa voittomatka oli 17 944 metriä. Seuraavana vuonna hän voitti kolme Suomen-mestaruutta. Hän oli nopein 5 000 metrillä ajalla 16.03,9 ja 10 000 metrillä, jossa voittoaika oli 32.59,9. Lisäksi Kolehmainen juoksi osuuden HKV:n joukkueessa, joka voitti SM-kultaa 5 × 2000 metrin viestissä.

Alkuvuodesta 1.1.1912 ennen Tukholman olympialaisia Kolehmainen siirtyi Helsingin Jyryyn (HeJy), jota hänen veljensäkin edustivat (Ossi Viidan kirjan mukaan). SM-kisoissa hän oli mukana Jyryn joukkueessa, joka voitti kultaa 5 × 2000 metrin viestissä. Hänet erotettiin työpaikaltaan jyryläisyytensä takia ennen kisoja. Tuohon aikaan poliittiset mielipiteet olivat jyrkkiä, eikä työläistaustaisen urheilijan valinta Suomen edustusjoukkueseen ollut itsestään selvä. Jyryläiset keräsivät varoja, joiden turvin Hannes pystyi matkustamaan ja valmentautumaan vuoden 1912 olympialaisiin. Suurimmat sankaritekonsa Hannes Kolehmainen teki Helsingin Jyryn edustajana (Helsingin Jyryn kunniajäsen nro 1).

Kolehmainen juoksi Tukholmassa 1912 Suomelle kaikkien aikojen ensimmäisen yleisurheilun olympiakullan. Kisoissa hän voitti kolme kultaa ja yhden hopean, sekä rikkoi kolme maailmanennätystä. Parhaiten Kolehmainen muistetaan 5 000 metrin matkalta, jossa hän 10. heinäkuuta alitti ensimmäisenä maailmassa 15 minuuttia ajalla 14.36,6, ja voitti tiukassa kamppailussa viime metreillä ranskalaisen Jean Bouinin yhdellä sekunnin kymmenyksellä. Lisäksi hän voitti 10 000 metrin juoksun ajalla 31.20,8 (voittomarginaali 45,8 sekuntia) ja kahdeksan kilometrin maastojuoksun 33,2 sekunnin erolla toiseksi sijoittuneeseen Hjalmar Anderssoniin. Molemmat voittoajat olivat matkojen ensimmäiset olympiaennätykset. Siihen aikaan Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa, ja vaikka Suomen joukkue oli olympialaisissa omana joukkueena, Venäjän lippu nostettiin salkoon Kolehmaisen voiton kunniaksi. Hänen kuultiinkin sanovan "olisin melkein toivonut etten olisi voittanut".

Kolehmaisen 5 000 metrin voittoaika 14.36,6 sekä 3 000 metrin joukkuejuoksussa syntynyt aika 8.36,0 ratifioitiin matkojen ensimmäisiksi virallisiksi maailmanennätyksiksi. 3 000 metrin ennätyksen rikkoi John Zander vuonna 1918 ja 5 000 metrin ennätyksen Paavo Nurmi vuonna 1922.

Olympialaisten jälkeen Kolehmainen muutti Yhdysvaltoihin, jossa hän kilpaili Irish American Atletic Club -urheiluseuran väreissä. Ensimmäinen maailmansota keskeytti Kolehmaisen uran, mutta hän päätti jatkaa urheilua ja keskittyä pitemmille juoksumatkoille, erityisesti maratonille. Hän oli juossut ensimmäisen maratonin jo vuonna 1907. Hän juoksi vuonna 1913 ensimmäisen virallisen maailmanennätyksen 20 000 metrin juoksussa ajalla 1.07.40,2. Ennätys pysyi voimassa kymmenen vuoden ajan, kunnes Albin Stenroos rikkoi sen. Kolehmainen sijoittui neljänneksi Bostonin maratonilla vuonna 1917. Antwerpenin kesäolympialaisissa 1920 hän voitti maratonkultaa ensimmäisenä suomalaisena. Voittoaika 2.32.35,8 oli uusi olympiaennätys, vaikka kilpailussa juostu 42 750 metrin matka oli yli puoli kilometriä normaalia maratonia pidempi. Kolehmainen palasi Suomeen kisojen jälkeen. Hän teki vuonna 1920 25 000 metrin juoksun ensimmäisen virallisen maailmanennätyksen 1.26.29,4, jota paransi kaksi vuotta myöhemmin lukemiin 1.25.19,9. Lisäksi hän paransi 1922 Stenroosin 30 000 metrin juoksun maailmanennätystä 52,8 sekunnilla aikaan 1.47.13,4. Stenroos otti tämän ennätyksen takaisin nimiinsä vuonna 1924 ja Martti Marttelin rikkoi 25 000 metrin maailmanennätyksen vuonna 1928. Hän osallistui vielä maratonille Pariisin kesäolympialaisissa 1924, mutta keskeytti. Kolehmaisen osallistuminen Antwerpenin olympialaisiin herätti närää sekä Suomessa että Yhdysvalloissa. Suomessa siksi, että ennen Amerikkaan lähtöään Kolehmainen oli edustanut TUL:n seuraa Helsingin Jyryä, ja TUL:n urheilijoille olympiajoukkueen portit olivat tiukasti kiinni. Yhdysvalloissa sääntöihin perehtymätön yleisö puolestaan odotti Kolehmaisen edustavan Suomen sijaan Yhdysvaltoja, siitä hyvästä, että oli asunut siellä jo kahdeksan vuotta ja saanut Yhdysvaltain kansalaisuuden. KOK:n sääntöjen mulkaan tämä ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista, sillä Kolehmainen oli edustanut Suomea jo Tukholman kisoissa 1912 eikä enää voinut edustaa mitään muuta maata vaikka olisi kansalaisuuden saanutkin.

Kolehmaisesta väitöskirjan Hymyilevä Hannes kirjoittanut Ossi Viita pitää Suomen maailmankartalle juoksua yksinkertaistettuna myyttinä, jota on käytetty muun muassa vahvistamaan suomalaisten uskoa huippu-urheiluun. Viidan mukaan Tukholman olympialaiset eivät koskettaneet koko maailmaa, mutta Suomi ei ollut suinkaan yksin tekemässä siellä menestyneistä voittajistaan universaaleja sankareita.

Menestyksen myötä Kolehmaiseen alettiin suhtautua kaksijakoisesti. Työväestön keskuudessa hänet nähtiin jonkinlaisena luokkapetturina. Valkoiselle Suomelle ja porvarilliselle lehdistölle hän oli puolestaan sankari. Eri intressiryhmät olivat kiinnostuneita ohjailemaan Kolehmaista milloin minkäkin tavoitteen saavuttamiseksi. Kolehmainen toimi omasta halustaan esikuvana muun muassa nuorisolle ja raittiusaatteelle. Hänellä oli myös keskeinen rooli suomalaisten olympiavoittajien keulakuvana.

Paavo Nurmen ja Ville Ritolan ohella Kolehmaista on kutsuttu nimellä "Lentävä suomalainen" (The Flying Finn). Toinen lempinimi oli "Hymyilevä Hannes".

Juoksijauransa lopulla ja jälkeen Hannes Kolehmainen oli mukana järjestöelämässä muun muassa

• Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (yleis)urheilujaoston johtokunnassa (1925–1927)
• Helsingin Kisa-Veikkojen puheenjohtajana (1936–1940)
• Suomen Kultamitalimiesten puheenjohtajana (1950–1966)

Helsingin olympialaisissa 1952 Kolehmainen oli toinen olympiatulen sytyttäjä Paavo Nurmen ohella.

Kolehmainen on haudattu Helsingin Kulosaaren hautausmaalle.

Kolehmainen sai Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suuren ansioristin vuonna 1947. Hän oli nostamassa olympialippua Paavo Nurmen kanssa Helsingin kesäolympialaisissa 1952.

Kolehmaisen syntymäkaupungissa Kuopiossa on nimetty katu hänen mukaansa vuonna 1984. Kuopiossa on myös Heikki Konttisen Kolehmaista esittävä patsas vuodelta 1952 Väinölänniemellä. Hän sai nimikkomitalin vuonna 1966, ja Hannes-hölkkä on juostu Kuopiossa vuodesta 1973.

Jouni Tossavainen on kirjoittanut hänen elämästään romaanin Hannes Kolehmainen – New Yorkin lentävä suomalainen, joka sai vuonna 2015 Savonia-kirjallisuuspalkinnon.

• Arponen, Antti O.: ”Kolehmainen, Hannes (1889–1966)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 301–303. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0. Teoksen verkkoversio.
• Hannes Kolehmainen Tilastopaja (vaatii kirjautumisen, maksullinen palvelu).

• Kestävyysjuoksijan harjoittelu: Hannes Kolehmaisen harjoittelu Tukholman Olympialaisiin 1912. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Hannes Kolehmaisen kansakoulutodistus. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Hannes Kolehmaisen haastattelu Ylen Elävässä arkistossa.
• Arvio Ossi Viidan tutkimuksesta.
• Unohdettu suururheilija Hannes Kolehmainen. Todellisen urheilugentlemannin tarina, Seura, 27.03.1935, nro 13, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot