Ranskan suuri vallankumous oli Ranskassa vuonna 1789 käynnistynyt yhteiskunnallinen vallankumous ja sitä seurannut, vuoteen 1799 kestänyt ajanjakso, jolloin aiemman ancien régimen ajan absolutistinen monarkia, feodaaliyhteiskunta ja säätyerioikeudet kumottiin. Ranskan vallankumousta pidetään yhtenä Euroopan historian merkittävimmistä tapahtumista, ja historiantutkimuksessa siitä katsotaan yleensä alkavaksi uusin aika, jolloin demokratia korvasi monarkian. Ranskan vallankumous seurasi Amerikan vallankumousta.

Ranskan vallankumouksesta on johdettu monia modernin demokratian keskeisimmistä arvoista, kuten kansanvalta, ihmisoikeudet ja oikeusvaltion periaate. Samalla katolisen kirkon asema muuttui täysin, sillä se menetti valtion­uskonnon asemansa, ja Ranskaan hyväksyttiin ajatuksen- ja uskonvapaus. Vallankumouksen aatteellinen sisältö tiivistetään usein iskulauseeseen ”Vapaus, veljeys ja tasa-arvo”. Vallankumouksen uudistukset eivät jääneet ainoastaan Ranskan sisäisiksi, vaan ne levisivät ympäri Eurooppaa. Muita vallankumouksen myötä syntyneitä uudistuksia ovat muun muassa metrijärjestelmä, vasemmisto–oikeisto-jako ja yleinen asevelvollisuus. Monet nykyisen Ranskan kansalliset symbolit juontuvat vallankumouksen ajalta.

Vallankumouksen taustalla oli kansalaisten tyytymättömyys kuningas Ludvig XVI:n itsevaltaiseen hallintoon sekä valistusaatteiden vaikutus. Porvareista oli myös tullut yhtä varakkaita ja vaikutusvaltaisia kuin kuninkaasta ja he haastoivat kuninkaan valta-asemaa. Vuosia 1789–1792 on kutsuttu vallankumouksen liberaaliksi vaiheeksi, jolloin sen johdossa olivat uudistusmieliset aateliset kuten La Fayette ja Mirabeau. Tätä vaihetta hallitsivat feodalismin ja säätyerioikeuksien purkaminen sekä perustuslaillinen monarkia. Vuonna 1792 alkoivat vuosia jatkuneet vallankumoussodat, joissa Ranska soti yksinään Euroopan muita suurvaltoja vastaan suurella menestyksellä. Samana vuonna vallankumous sai radikaalimman käänteen, monarkia kumottiin ja perustettiin ensimmäinen tasavalta. Kuningas Ludvig XVI tuomittiin kuolemaan.

Radikaalia linjaa edustaneiden jakobiinien valtaannousu johti vuosina 1793–1794 terrorin ajaksi kutsuttuun diktatoriseen vaiheeseen, jolloin vallankumouksen vastustajia vainottiin ankarasti ja tuhansia ihmisiä teloitettiin giljotiinilla. Lähes diktaattorina hallinneen Maximilien Robespierren kukistamisen jälkeen seurasi vuosina 1795–1799 direktorion ajaksi kutsuttu vaihe, jolloin sekä kuningasmielisten että äärivasemmistolaisten valtaannousuyritykset tukahdutettiin. Vallankumouksen katsotaan päättyneen vuonna 1799, jolloin kenraali Napoleon Bonaparte nousi valtaan sotilasvallankaappauksella. Hän lakkautti tasavallan kruunauttaessaan itsensä keisariksi vuonna 1804. Napoleonin kukistumisen jälkeen alkoi vuosina 1814 ja 1815 restauraation aika, jolloin vallankumousta edeltänyt järjestys pyrittiin palauttamaan. Monet vallankumouksen vaikutuksista osoittautuivat kuitenkin peruuttamattomiksi.

Noin 25-miljoonaisen kansakunnan kokemaan vallankumoukseen johtivat monet tekijät. Näistä tärkeimpiä olivat vanhan vallan jääminen kehityksen ja ajan virtojen jalkoihin sekä kireä verotus. Porvaristo nousi vallankumoukseen liittolaisinaan tyytymättömät maaorjat ja palkkatyöläiset. Vallankumouksellisten ideologiana olivat valistusajan ihanteet ja nousevat ideat. Vallankumouksen edetessä ja vallan siirtyessä monarkialta lainsäädännöllisille elimille alun perin liittoutuneiden osapuolten intressit alkoivat joutua vastakkain. Liberaalimmat girondistit jäivät vähemmistöön jyrkkämielisemmän vuoripuolueen ottaessa vallan vähitellen 1792–1793 ja aloittaessa terrorin kauden 1793–1794.

Syinä vallankumoukseen olivat ainakin:

• kuninkaallisen absolutismin vastustaminen
• maaorjien, palkkatyöläisten ja nousevan porvariston vastustus Ranskan säätyjärjestelmää kohtaan
• valistusajan ihanteiden nousu
• Amerikan vallankumouksen esimerkki
• käsistä riistäytynyt valtionvelka, joka johtui epäoikeudenmukaisesta verotusjärjestelmästä
• ruokapula vallankumousta edeltävinä vuosina
• kolmanteen säätyyn kuuluvien kansalaisten tyytymättömyys
• kuninkaan vieraantuminen kansan hädästä.

Vallankumouksellisen tilanteen kehittyminen alkoi, kun Ranskan kuninkaan Ludvig XVI:n (vallassa 1774–1792) aikana valtiontalous ajautui pahenevaan kriisiin. Ranskan kruunu, joka taloudellisesti vastasi Ranskan valtiota, oli valtavissa veloissa. Ludvig XV:n (vallassa 1715–1774) ja Ludvig XVI:n aikana useat ministerit, kuten Turgot ja Jacques Necker, yrittivät uudistaa verotusta koskemaan myös aatelisia, mutta eivät onnistuneet. Tällaiset reformit kohtasivat huomattavaa vastustusta alueellisilta parlamenteilta (tuomioistuin), joita aateliset hallitsivat.

Tilannetta seurannut taistelu parlamenteissa ja yritykset uudistaa verojärjestelmää osoittivat ensimmäisiä hajoamisen merkkejä ancien régimessä. Seuraavassa taistelussa

• protestantit saivat oikeutensa takaisin
• Ludvig XVI lupasi julkistaa valtiontalouden luvut vuosittain
• Ludvig XVI lupasi jälleen kutsua koolle Ranskan säätyvaltiopäivät (États généraux) viiden vuoden kuluessa.

Étienne Charles de Loménie de Briennen eron jälkeen 25. elokuuta 1788 Necker otti taas valtion raha-asiat haltuunsa. Kuningas suostui 8. elokuuta 1788 kutsumaan valtiopäivät koolle maaliskuussa 1789 – ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1614.

Ensimmäinen valistus­ajan ihanteiden mukainen vallankumous oli Amerikan vallankumous 1775–1783, ja siihen osallistui moni innokas ranskalainen liberaalien ihanteiden vuoksi tai halusta näyttää briteille. Palatessaan kotiin ranskalaiset, joukossaan tuleva vallankumousten sankari, markiisi Lafayette, toivat mukanaan ajatuksen samanlaisesta kumouksesta kotona. Sittemmin myös Amerikan itsenäisyysjulistuksen vapaus, tasa-arvo ja luovuttamattomat ihmisoikeudet otettiin myös Ranskan vallankumouksen ihmisoikeusjulistukseen.

Filosofi Arthur Schopenhauerin mukaan aatelisnaiset olivat vallankumouksen syy. Schopenhauer syytti aatelisrouvien väärää asennetta. Filosofi Montesquieu oli samaa mieltä. Hän jäljitti syyn naisten turhamaisuuteen ja ylellisyyksien aatelisnaisia korruptoivaan vaikutukseen. Aatelismiehet joutuivat aatelisnaisten väärän asenteen vuoksi feminiiniseen asemaan ja tästä seurasi epäjärjestys.

Vuoden 1789 valtiopäivät kutsuttiin koolle vanhan käytännön mukaisesti säätyvaltiopäivinä, joihin jokainen sääty valitsi omat edustajansa. Säätyjä oli kolme: aateli, papisto ja kolmas sääty (ransk. tiers état), johon kuuluivat kaikki muut. Kolmannen säädyn edustajat muodostivat silti yhdenmukaisen ryhmän, sillä valittujen joukossa ei ollut talonpoikia, käsityöläisiä tai työmiehiä. Säädyn edustajat olivat porvarilliseen keskiluokkaan kuuluvia kauppiaita ja etenkin lakimiehiä, kuten Maximilien Robespierre.

Vuoden 1614 esikuvan mukaan jokaisella säädyllä olisi ollut sama määrä edustajia, mutta nyt kolmas sääty oli vaatinut ja saanut kaksi kertaa niin paljon edustajia kuin muut, kuten heillä ennestään oli ollut jo paikalliskokouksissa (assemble). Valtiopäivien kokoontuessa Versailles’ssa 5. toukokuuta 1789 kävi kuitenkin ilmi, ettei edustajien määrä vastannut valtasuhteita: äänestys tapahtui säätyjen mukaan, ja kolmannen säädyn 578 edustajalla ei ollut enempää painoarvoa kuin muilla säädyillä.

Hovin pyrkimyksenä oli, että valtiopäivillä keskityttäisiin verotus­kysymyksiin. Tässä kuitenkin epäonnistuttiin täysin: valtiopäivät ajautui umpikujaan, ja säädyt väittelivät keskenään enemmän valtiopäivien muodollisuuksista kuin valtiontaloudesta.

Maanpaossa ollut liberaali kreivi Mirabeau valittiin kolmannen säädyn edustajana valtiopäiville, ja häntä pidettiin vallankumouksen johtajana 1789–1791. Mirabeau myös torjui kuningattaren lahjontayrityksen.

17. kesäkuuta kolmas sääty julistautui Mirabeaun johdolla kansalliskokoukseksi (ransk. Assemblée nationale), joka edustaisi eri säätyjen sijasta koko ”kansaa”. Kansalliskokous kutsui muiden säätyjen edustajat liittymään siihen. Samalla se teki kuitenkin selväksi, ettei se odottaisi, vaan aikoi johtaa valtion asioita joka tapauksessa. Mirabeau valittiin kansalliskokouksen johtajaksi 23. kesäkuuta 1789.

Ludvig XVI sulki Salle des États'n, jossa kansalliskokous kokoontui. Tällöin kansalliskokous siirtyi kuninkaan tennishalliin, jossa vannottiin 20. kesäkuuta Pallohuoneen vala. Valassa kansalliskokous vannoi, ettei se hajaantuisi, ennen kuin Ranskalle olisi säädetty perustuslaki. Suuri osa pappissäädystä sekä 47 aatelin jäsentä liittyi kansalliskokoukseen. 27. kesäkuuta mennessä rojalistipuolue oli antanut periksi, mutta suuri määrä kuninkaan sotaväkeä oli saapunut Pariisiin ja Versaillesiin. Pariisista ja muista Ranskan kaupungeista saapui kansalliskokousta tukevia viestejä. 9. heinäkuuta kansalliskokous muutettiin perustuslakia säätäväksi kansalliskokoukseksi. Pariisissa Palais-Royalissa kokoukset jatkuivat taukoamatta. Osa sotaväestä alkoi kääntyä kansan puolelle.

11. heinäkuuta kuningas Ludvig erotti uudistusmielisen ministeri Neckerin konservatiivisten valtakunnanneuvoston jäsenten suositusten perusteella ja uudisti ministeriön täysin. Pariisilaiset pelkäsivät tämän johtavan kuninkaan vallankaappaukseen ja ryhtyivät avoimeen kapinaan. Osa sotajoukoista liittyi kapinallisiin ja loput pysyivät puolueettomina.

14. heinäkuuta neljän tunnin taistelun jälkeen väkijoukko valtasi Bastiljin vankilan ja surmasi kuvernööri markiisi Bernard-René Jordan de Launayn ja osan hänen joukoistaan. Vankilassa oli tällöin enää vain seitsemän vankia, jotka kaikki vapautettiin: neljä väärentäjää, kaksi mielipuolta ja haureuteen syyllistynyt aatelinen.

Paluumatkalla väkijoukko syytti pormestari (prévôt des marchands) Jacques de Flessellesia petoksesta. Hänet salamurhattiin matkalla näytösoikeudenkäyntiin.

Kuningas ja hänen sotajoukkonsa pysyivät taustalla tapahtumien edetessä. Markiisi Lafayette otti hallintaansa Pariisin kansalliskaartin, kun taas Jean Sylvain Bailly, kolmannen säädyn johtaja ja pallohuoneen valan alkuunpanija, ryhtyi Pariisin uudeksi pormestariksi. Pariisin johto uudistettiin Pariisin kommuuniksi. Kuningas palasi Versailles'sta Pariisiin, jossa hän hyväksyi vallankumouksen trikolorin ja sai jälleen kansan kannatuksen.

Väkivallantekojen jälkeen aateli pysyi epäluuloisena kuninkaan kansansuosion näennäisestä paluusta huolimatta ja pakeni maasta (émigrés). Osa aatelista alkoi suunnitella sisällissotaa ja kokosi Ranskan vastaista liittoumaa Euroopassa.

Ministeri Necker palasi valtaan. Hän kuitenkin menetti kansansuosionsa kuvitellessaan pystyvänsä yksin pelastamaan Ranskan talouden ja kieltäydyttyään yhteistyöstä Mirabeaun ja Lafayetten kanssa. Hän kieltäytyi hyväksymästä kansalliskokouksen asettamia ministereitä. Samaan aikaan hän kuitenkin pyysi kokoukselta yhä lisää lainaa ja veroja talouden helpottamiseen.

Idea kansanvaltaisuudesta levisi Ranskan läpi. Monin paikoin maaseuduilla mentiin tätä pidemmälle: aatelisia teloitettiin ja linnoja poltettiin. Tämä tunnettiin niin sanottuna suurena pelkona.

”Vallankumouksen helluntaiyöksi” kutsutussa istunnossa 4. elokuuta 1789 kansalliskokous lakkautti kerralla kaikki säätyerioikeudet ja papiston kymmenykset. Tämän päätöksen on katsottu samalla lopettaneen feodalismin.

Kansalliskokouksen jakautuminen eri ryhmiin alkoi tulla selväksi. Aristokraatit Jacques Antoine Marie Cazalès ja abbé Jean-Sifrein Maury johtivat oikeistoa, joka vastusti vallankumousta. Rojalistidemokraatit, jotka liittoutuivat Neckerin kanssa, pyrkivät järjestämään Ranskan brittiläisen perustuslain mukaan. Heihin kuuluivat muun muassa Jean Joseph Mounier, Gérard de Lally-Tollendal, Stanislas de Clermont-Tonnerre ja Pierre Victor Malouet de Virieu.

Kansallispuolue, joka edusti lähinnä keskiluokan etua, esitti radikaalimpia ideoita. Heihin kuuluivat Honoré Mirabeau, Lafayette, Jean Sylvain Bailly, Adrien Duport, Antoine Barnave ja Alexandre de Lameth. Emmanuel Joseph Sieyès sai muodostettua yhteisymmärrystä keskustan ja vasemmiston välillä.

Pariisissa erilaiset komiteat, pormestari, edustajainkokous ja yksittäiset piirit julistautuivat vallanhaltijoiksi toisistaan huolimatta. Lafayetten kansalliskaartista muodostui myös oma keskiluokkainen voimansa.

Käyttäen mallina Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta kansalliskokous julkaisi 26. elokuuta 1789 ihmis- ja kansalais­oikeuksien julistuksen, jolla taattiin tasa-arvo ja henkilökohtainen vapaus. Yhdysvaltain julistuksen tapaan se oli periaatteiden julistus eikä se ollut velvoittava de jure. Julistus oli etukäteen tarkastutettu Yhdysvaltain julistuksen kirjoittajalla Thomas Jeffersonilla. Myös tätä avustanut Benjamin Franklin oli tuolloin kannustamassa ranskalaisia vallankumoukseen. Franklinin kannustuslause Ça ira! innoitti samannimisen laulun, tuolloin Marseljeesiakin kuuluisamman vallankumouksen hengennostattajan, jonka viheltäminenkin kiellettiin useissa muissa valtioissa.

Kansalliskokous ei toiminut ainoastaan lakiasäätävänä elimenä, vaan sillä oli myös tehtävä säätää uusi perustuslaki. Necker, Mounier, Lally-Tollendal ja monet muut kannattivat senaattia, jonka jäsenet kuningas määräisi kansan ehdokkaista. Suurin osa aatelista vaati ylähuonetta, jonka jäsenet valitsisi aateli. Kansallispuolueen kanta voitti lopulta: Ranskalle tulisi yksikamarinen parlamentti, jonka päätöksiin nähden kuninkaalla olisi lykkäävä veto-oikeus. Hän ei voisi estää lain voimaantuloa, vaan vain lykätä sitä.

Pariisilaiset uhkasivat tehdä tyhjäksi rojalistien vaatimukset. 5. lokakuuta 1789 kansanjoukko marssi Versaillesiin ja palasi sieltä kuninkaan ja tämän perheen kanssa.

Kansalliskokous korvasi historialliset provinssit ja perusti tilalle 83 departementtia, joilla oli yhtenäinen hallinto ja jotka olivat kaikki suunnilleen yhtä laajoja. Huolimatta valtiopäivistä, jotka oli kutsuttu kokoon valtion taloudellisen tilanteen parantamiseksi, talousvaje oli vain pahentunut. Mirabeaun johtamana kansalliskokous päätti korjata tilanteen antamalla Neckerille diktatoriset oikeudet valtion talousasioissa.

2. marraskuuta 1789 kansalliskokous päätti vastata talouskriisiin ottamalla kirkon omaisuuden valtion haltuun. Näin valtio sai valtavan määrän omaisuutta. Valtio hyödynsi uutta omaisuuttaan laskemalla liikkeelle uuden paperirahan, assignaatit (ransk. assignats), jonka takeina toimivat takavarikoidut kirkon maat. 12. heinäkuuta 1790 säädetty ja kuninkaan 26. joulukuuta hyväksymä papiston siviilihallintolaki (Constitution Civile du Clergé) teki papistosta valtion työntekijöitä ja velvoitti heidät vannomaan uskollisuutta perustuslaille. Katolisesta kirkosta tuli maallisen valtion alainen.

Aixin arkkipiispa ja Clermontin piispa jättivät kansalliskokouksen tämän lain säätämisen jälkeen. Paavi ei koskaan hyväksynyt uutta järjestystä, ja se johti skismaan perustuslaillisen papiston ja uhmakkaiden pappien välillä.

Ludvig XVI vastusti vallankumouksen kulkua, mutta hylkäsi muiden Euroopan monarkkien mahdollisesti petolliset avuntarjoukset. Hän kääntyi lopulta kenraali Bouillén puoleen, joka tuomitsi sekä emigrantit että kansalliskokouksen ja tarjosi kuninkaalle turvaa tukikohdassaan Montmedyssa.

20. kesäkuuta 1791 yönä kuningas pakeni Tuileries’n palatsista. Seuraavana päivänä itsevarma kuningas kuitenkin paljasti itsensä. Hänet tunnistettiin Varennesissa, Meusen départementissa, ja palautettiin Pariisiin 21. kesäkuuta vartion alaisena. Kuninkaan saapuessa Pariisiin väkijoukosta ei kuulunut kannatusta hänelle. Kansalliskokous vangitsi kuninkaan väliaikaisesti. Hänet ja kuningatar Marie Antoinette pidettiin vangittuina.

Vaikka suurin osa kansalliskokouksesta edelleen kannatti monarkiaa tasavallan sijaan, kompromissina hyväksyttiin, että Ludvig XVI jäi lähinnä vain maan keulakuvaksi: hänen piti vannoa uskollisuutta perustuslaille. Tästä kieltäytyminen tai aseelliset toimet kansaa vastaan olisi tulkittu kruunusta luopumiseksi.

Jacques Pierre Brissot laati vetoomuksen, jonka mukaan Ludvig XVI oli syrjäytettävä hänen yritettyään paeta. Valtava väkijoukko kokoontui Marskentälle allekirjoittamaan vetoomusta. Georges Danton ja Camille Desmoulins pitivät yllytyspuheita. Kansalliskokous määräsi kunnan viranomaiset ”säilyttämään julkisen rauhan”. Lafayetten kansalliskaarti kohtasi väkijoukon. Sotilaat vastasivat kivien heittelyyn ampumalla ilmaan. Kun väkijoukko ei hajaantunut, Lafayette määräsi ampumaan kohti. Marskentän verilöylyssä kuoli jopa 50 ihmistä.

Verilöylyn jälkeen viranomaiset sulkivat patrioottien kokoontumistiloja ja radikaaleimpia sanomalehtiä, kuten Jean-Paul Marat’n L’Ami du Peuple. Danton pakeni Englantiin; Desmoulins ja Marat painuivat maan alle.

Tällä välin ilmeni uusi uhka: Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Leopold II, Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II ja kuninkaan veli Artois’n kreivi antoivat Pilnitzin julistuksen, jossa he julistivat Ludvig XVI:n asian omakseen ja vaativat hänen vapauttamistaan ja kansalliskokouksen purkamista sodan uhalla.

Ulkovaltojen uhkaus ei toiminut Ludvig XVI:n eduksi, vaan raivostutti ranskalaiset, ja raja-alueet mobilisoituivat.

Jopa ennen kuninkaan pakoa kansalliskokouksen jäsenet olivat päättäneet kieltäytyä osallistumasta perustuslain jälkeiseen lakiasäätävään kokoukseen. Nyt erilaiset läpi menneet lait koottiin yhdeksi perustuslaiksi, ja se annettiin Ludvig XVI:n hyväksyttäväksi. Hän vannoi pitävänsä sitä yllä, puolustavansa sitä ulkovaltojen hyökkäyksiltä ja toimivansa sen toimeenpanemiseksi kaikin mahdollisin keinoin. Kuningas puhutteli kansalliskokousta ja sai innostuneet suosionosoitukset. Kansalliskokous päätti kautensa 29. syyskuuta 1791.

Vuoden 1791 perustuslain mukaan Ranskasta tuli perustuslaillinen monarkia. Kuningas jakoi vallan vaaleilla valitun lakiasäätävän kansalliskokouksen (assemblée nationale législative) kanssa, mutta hänellä oli silti oikeus valita ministerit ja kuninkaallinen veto-oikeus.

Lakiasäätävä kansalliskokous kokoontui ensimmäisen kerran 1. lokakuuta 1791 ja ajautui kaaokseen alle vuodessa. Yrityksessään hallita kokous epäonnistui täydellisesti. Sen jälkeen jäi tyhjä valtion kassa ja kuriton armeija ja laivasto.

Kokous koostui 165 feuillantista (tasavaltalaisia monarkisteja), jotka istuivat oikealla; 330 girondistista (liberaalidemokraatteja) ja jakobiinista, jotka istuivat vasemmalla ja 250 edustajasta, jotka eivät kuuluneet kumpaakaan ryhmään.

Kuningas käytti veto-oikeuttaan estääkseen lain, joka uhkasi emigrantteja kuolemantuomiolla, sekä lain, jonka mukaan perustuslakia vastustavat papit olisivat joutuneet vannomaan kahdeksan päivän kuluessa lain vaatiman valan. Vuodessa nämä erimielisyydet johtivat perustuslailliseen kriisiin.

Politiikka johti sotaan Itävaltaa ja sen liittolaisia vastaan. Kuningas, feuillantit ja girondistit halusivat sotaa: kuningas ja monet feuillantit kuninkaan suosion kasvattamiseksi. Jopa tappio olisi tehnyt hänet suositummaksi. Girondistit puolestaan halusivat levittää vallankumousta koko Eurooppaan. Vain jotkut jakobiinit vastustivat sotaa. Keisari Leopold II, Marie Antoinetten veli, olisi ehkä halunnut välttää sotaa, mutta hän kuoli 1. maaliskuuta 1792.

Ranska julisti sodan Itävallalle 20. huhtikuuta, ja Preussi liittyi Itävallan puolelle muutamia viikkoja myöhemmin. Ensimmäiset taistelut Ranskan vallankumoussodissa koituivat Ranskan tappioksi. Ensimmäisen merkittävän voiton ranskalaiset saivat Valmyn taistelussa 20. syyskuuta. Vaikkakin kova sade esti taistelun viemisen ratkaisuun, Ranskan tykistö näytti ylivoimansa. Tähän mennessä Ranska oli kuitenkin jo sekasorrossa ja kuningas syrjäytetty.

Lakiasäätävän kansalliskokouksen rinnalle nousi Pariisin kommuuni, kunnallishallitus. Braunschweigin manifestissa 25. heinäkuuta 1792 keisarillinen ja Preussin armeija uhkasivat kansaa pikaisella kostolla jos se vastustaisi kuningasvallan palauttamista tai armeijoiden etenemistä. Elokuun 10. päivänä 1792 kumoukselliset valtasivat Tuileries’n palatsin. Kuningas ja kuningatar jäivät vangeiksi, ja lakia säätävän kokouksen tynkäistunto poisti kuninkaan asemastaan; vain kolmannes edustajista oli läsnä, ja lähes kaikki heistä jakobiineja.

Kansallisen hallituksen jäännösten valta riippui nyt kumouksellisesta kommuunista. Kommuuni lähetti salamurhaajia vankiloihin surmaten 1 400 uhria ja lähetti kiertokirjeen muihin kaupunkeihin käskien niitä seuraamaan esimerkkiä. Lakiasäätävä kokous pystyi vain vähäiseen vastarintaan.

20. syyskuuta kokoontui kansalliskonventti, joka oli valittu ensimmäistä kertaa yleisellä ääni­oikeudella. Äänioikeutettuja olivat yli 25-vuotiaat, omalla työllään toimeentulevat miehet. Girondistit olivat aluksi konventin vaikutusvaltaisin puolue. 22. syyskuuta konventti lopetti virallisesti kuningasvallan ja julisti Ranskan tasavallaksi. Tämä päivä otettiin myöhemmin Ranskan vallankumouskalenterin aloituspäiväksi.

Ludvig XVI tuomittiin kuolemaan 17. tammikuuta 1793 vehkeilystä vihollisvaltojen kanssa ja teloitettiin giljotiinilla 21. tammikuuta. Teloitus johti monien muiden Euroopan maiden sodanjulistuksiin. Marie Antoinette seurasi miestään giljotiinilla 16. lokakuuta.

Ranskan tasavallalle laadittiin myös uusi perustuslaki, ns. vuoripuolueen perustuslaki, mutta se ei koskaan tullut voimaan.

Sodan kääntyessä huonompaan hinnat nousivat ja sanskulotit (sans-culottes), köyhät työläiset ja jakobiinit mellakoivat. Vastavallankumouksellinen liikehdintä alkoi monilla alueilla. Tämä kannusti jakobiineja parlamentaariseen vallankaappaukseen girondistiryhmää vastaan sanskulottien tuella. Maaliskuussa kansalliskonventti perusti valtansa tueksi vallankumoustuomioistuimen, jonka päätöksistä ei voinut valittaa. Kansalliskonventin lainsäädäntövallan lisäksi toimeenpanovalta siirtyi Yhteishyvän valiokunnalle (Comité de Salut Public), jonka kansalliskonventti asetti toimeensa 6. huhtikuuta 1793. Sen ensimmäinen johtaja oli vuoripuolueen Georges Danton. Girondistit erotettiin kansalliskonventista kesäkuussa 1793. Heinäkuussa yhteishyvän valiokunnan johtajaksi nousi Dantonia radikaalimpi Maximilien Robespierre.

Mestaukset ja terrori muuttuivat jokapäiväisiksi. Vallankumouksen ajanjakso kesäkuusta 1793 heinäkuuhun 1794 tunnetaankin hirmuvallan aikana, jolloin Maximilien Robespierren johdolla vallankumoukselliset palauttivat totalitaristisen hallinnon maahan, vaiensivat poliittisen vastarinnan ja teloittivat vastustajiaan. Arviot teloitettujen määrästä vaihtelevat 18 000–40 000 välillä.

Syksyllä 1793 teloitettiin lähes kaikki girondistijohtajat. Keväällä 1794 Robespierre kukisti Dantonin maltillisemman siiven ja voimakkaampaa terroria vaatineen Jacques Hébertin, jotka molemmat teloitettiin. Tästä huolimatta hänen oma suosionsa ei juurikaan laskenut.

Terrorin ”triumviraatin” muodostivat Robespierre, Saint-Just ja Georges Couthon, joista Robespierre ja Saint-Just oikeuttivat totalitarismin Jean-Jacques Rousseaun ihmisoikeuksia vähättelevillä ja läpitunkevaa ideologista vallankäyttöä suosivilla ajatuksilla. Kaksikko myös puhui yksityisomistusta vastaan Rousseaun hengessä, muttei saanut tälle vastakaikua. Vallankumouksessahan yksityisomistus julistettiin pyhäksi ja koskemattomaksi valistusfilosofien hengessä.

Hirmuvallan ajan seurauksena syntyi Ranskassa vallankumousta vastustava vastavallankumouksellinen liike, jonka merkittävimpiä hahmoja oli Joseph de Maistre. 27. heinäkuuta (Thermidorin 9. päivä) 1794 ranskalaiset kapinoivat terroria vastaan. Maltillisimmat konventin jäsenet erottivat ja teloittivat tämän jälkeen Robespierren muutamien muiden komitean jäsenten ohella. Konventti hyväksyi vuoden kolme perustuslain 17. elokuuta 1795, kansanäänestyksen jälkeen se tuli voimaan 26. syyskuuta 1795.

Uusi perustuslaki nosti valtaan direktorion (Directoire) ja loi ensimmäisen kaksikamarisen parlamentin. Parlamentissa oli 500 edustajan viidensadan neuvosto (Conseil des Cinq-Cent) ja 250 jäsenen vanhojen neuvosto (Conseil des Anciens). Direktiohallitukseen kuului viisi direktoria, jotka valitsi vanhojen neuvosto viidensadan neuvoston listasta. Direktorio maltillisti jonkin verran vuoripuolueen säätämiä lakeja.

Uutta hallitusta vastustivat jäljelle jääneet jakobiinit ja rojalistit. Armeija kukisti mellakoinnin ja vastavallankumoukselliset toimet. Näin armeija ja sen menestyksekäs kenraali Napoléon Bonaparte sai paljon valtaa.

Napoleon järjesti 9. marraskuuta 1799 (vallankumouskalenterin mukaan brumaire-kuun 18. päivänä vuonna VIII) vallankaappauksen, jossa hän asetti valtaan konsulaatin. Tämä johti käytännössä diktatuuriin, ja 1804 Napoleon kruunasi itsensä keisariksi, mikä päätti vallankumouksen tasavaltalaisen vaiheen.

• Valistusajattelijat kritisoivat monarkkeja ja puolustavat liberalismia ja demokratiaa.
• 1783 Amerikan vallankumous päättyy Pariisin rauhaan, uudistusten kannattajat saavat siitä toivoa, ja myöhempi Ranskan vallankumousten kenraali Lafayette ja muut vallankumouksen puolella taistelleet innoittuivat vapausaatteesta.
• 2.7.1787 Pariisin parlamentti torjuu kuninkaan uudet verolait. Kuninkaan kuitenkin julistettua lain 6.8. parlamentti julisti lain laittomaksi kansan tuella, mutta kuningas erottaa parlamentin ja sulkee Pariisin poliittiset klubit.
• 5.5.1789 Ranskan säätyjen yleiskokous (”États généraux”) kutsutaan koolle ensi kerran vuoden 1614 jälkeen, kun kuningas Ludvig XVI haluaa rahapulan vuoksi verottaa myös aatelia ja papistoa.
• 17.6.1789 kolmas sääty (joka edustaa periaatteessa 97 % kansasta, joskin varallisuudella painotetusti, ja johon osa papistosta oli jo liittynyt ja aatelia liittyi 24.6.) julistautuu kansalliskokoukseksi.
• 27.6.1789 kuningas tunnustaa kansalliskokouksen ja käskee 1. ja 2. säädyt liittymään siihen.
• 9.7.1789 Kansalliskokous ottaa nimekseen perustuslakia säätävä kansalliskokous.
• 14.7.1789 Bastiljin valtaus, josta tuli yksi vallankumouksen symboli, vaikka vankilassa oli enää seitsemän vankia ja ylivoimainen puolustus antautui hyökkäävän väkijoukon säästämiseksi verilöylyltä. Vastoin väkijoukon johtajan lupausta väkijoukko murhaa Bastiljista poistuvat. Mm. kuvernööri de Launay ja myöhemmin valtiovarainministeri Joseph Foullon ja Pariisin pormestari de Flesselles surmataan.
• 4.8.1789 ”Vallankumouksen helluntaiyö”: kansalliskokous lakkauttaa feodalismin eli aatelin ja papiston tuomio- ja verotusvallan alueensa talonpoikiin (mm. kymmenykset) ja kaikki säätyetuoikeudet.
• 27.8.1789 kansalliskokous hyväksyy ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksen Amerikan vallankumouksen mallin mukaisesti ja Thomas Jeffersonin esitarkastamana.
• 5.–6.10.1789 liberaali monarkistinen perustuslaki, Pariisin väkijoukot,^selvennä naisten marssi Versaillesiin.
• 6.10.1789 kuningas Ludvig XVI suostuu viimein ratifioimaan feodalismin lakkauttamisen. Kuningas ja kansalliskokous siirtyvät Pariisiin.
• 20.–25.6.1791 kuningasperhe yrittää paeta ja se tuodaan väkivalloin takaisin Pariisiin.
• 27.8. Itävallan keisari Leopold II ja Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II antavat Ranskan vallankumousta vastaan suunnatun Pillnitzin julistuksen.

• 1.10.1791 Ranskan lakiasäätävä kansalliskokous korvaa perustuslakia säätävän kansalliskokouksen. Girondisteilla ja muilla liberaaleilla nyt enemmistö.
• 20.4.1792 Ranska julistaa sodan Itävaltaa vastaan.
• 10.–13.8.1792 Tuileries’n palatsin valtaus. Kuningas pidätetään perheineen. Georges Danton oikeusministeriksi.
• 3.–7.9.1792 syyskuun murhat Pariisin vankiloista Vuoripuolueen yllytyksestä.
• 20.9.1792 kansalliskonventti korvaa lakiasäätävän kansalliskokouksen.
• 21.9.1792 monarkia lakkautetaan. Ensimmäinen tasavalta.

• 3.12.1792 syrjäytetty kuningas (Ludvig XVI eli Louis Capet) oikeuteen. Girondistitkin vaativat tuomitsemista mutta moni vuoripuoluelainen vaatii kuolemantuomiota.
• 21.1.1793 kuningas Ludvig XVI teloitetaan.
• 11.3.1793 vallankumoustuomioistuin perustetaan Pariisiin.
• 6.4. Yhteishyvän valiokunta perustetaan.
• 2.6.1793 Girondistien johtajat erotetaan kansalliskonventista.
• 10.6.1793 jakobiinit saavat vallan Yhteishyvän valiokunnassa.
• 13.7.1793 girondisti Charlotte Corday puukottaa tappolistaa kylvyssä kirjoittavan Vuoripuolueen keskushahmon Jean-Paul Marat’n.
• 23.8.1793 asevelvollisuus (pakko) otetaan käyttöön.
• 5.9.1793 terrorin aika alkaa (toisen tulkinnan mukaan 27.6.1793)
• 22.9.1793 vallankumouskalenteri käyttöön. Ajanlaskun aluksi 22.9.1792.
• 29.9.1793 maksimihintalaki määrää monien tavaroiden ja palveluiden hinnat.
• 21.10.1793 papistonvastaiset lait: papit kannattajineen saa tappaa.
• 3.11.1793 naisten oikeuksien puolustaja Olympe de Gouges teloitetaan girondistisympatioittensa vuoksi.
• 4.12.1793 valta keskitetään Yhteishyvän valiokunnalle.
• 23.12.1793 Vendéessä voitetaan viimein tasavallan vastainen kapinointi ja 6 000 vankia teloitetaan. Helmikuussa lisää joukkomurhia.
• 19.3.1794 Robespierre ja Danton pidätyttävät Jacques Hébertin kannattajineen. Heidät teloitetaan 24.3.
• 30.3.1794 Danton ja Camille Desmoulins kannattajineen pidätetään. Heidät teloitetaan 5.4. Robespierren kilpailijat on nyt raivattu.
• 7.5.1794 Robespierren deistinen Korkeimman olennon palvonta korvaa Hébertin ateistisen Järjen palvonnan.
• 10.6.1794 vallankumoustribunaali saa laillisen oikeuden tuomita kuolemaan kuulematta todistajia.
• 26.6.1794 Ranska voittaa Itävallan joukot Fleurusin taistelussa.
• 27.–28.7.1794 Robespierre kannattajineen huudetaan hiljaiseksi konventissa: ”Alas tyranni!”, ja heidät pidätetään. Terrorikausi päättyy. Heidät teloitetaan.

• Vuoden 1794 loppupuoli: vastaukseksi jakobiineja vainotaan.
• 11.11.1794 Jakobiiniklubi suljetaan.
• 22.8.1795 Ranskan vuoden 1795 perustuslaki ratifioidaan: kaksikamarinen parlamentti, toimeenpaneva viiden direktoraatti (valtaan 2.11.1795).
• 5.10.1795 Napoleon Bonaparte tukahduttaa Pariisin kansannousun ja nousee armeijassa keskeiseksi.
• 4.9.1797 Fructidorkuun 18. päivän vallankaappaus: Kolme direktoreista kaappaa vallan Napoleonin tuella. Terrorikauden toimia palautetaan käyttöön, mm. sananvapaus lakkautetaan ja pappeja vainotaan.
• 1798: lisää Napoleonin sotamenestystä: helmikuussa Rooman ja huhtikuussa Sveitsin tasavalta perustetaan Ranskan suojeluksessa. Sodat jatkuvat.
• 9.11.1799 Napoleon kaappaa vallan direktoraatilta (”18 Brumaire”).
• 24.11.1799 vuoden VIII perustuslaki: Napoleon hallitsijaksi konsulina. Ranskan suuri vallankumous on päättynyt.

Napoleon kruunaa itsensä keisariksi vuonna 1804, häviää sodan, Bourbonien kuningasvalta palaa vuonna 1815.

Vallankumouksessa syntyivät käsitteet oikeisto ja vasemmisto, vaikka etenkään alussa ei ollut tarkkarajaisia puolueita.

Oikeimmalla istuivat feuillantit, vähiten muutoksia kannattaneet konservatiivit, joista moni kannatti Britannian tapaista tai tasavaltalaista perustuslaillista monarkiaa.

”Maltillisessa vasemmistossa” istuivat girondistit ja muut liberaalit, kuten naisten äänioikeuden ja orjuuden lakkauttamisen puolesta kampanjoinut Markiisi de Condorcet, joilla oli valta vallankumouksen alkuvuosina.

Korkealla äärivasemmalla oli suurimpia muutoksia vaatinut Vuori-puolue, jonka johtajia olivat Marat, Danton ja Robespierre ja joka nousi valtaan vähitellen vuosina 1791–1793. Näistä Robespierreä on usein pidetty Rousseau-mielisenä sosialistina tai esisosialistina mutta Vuori-puolue ei edustanut mitään yhtenäistä ideologiaa. Danton nousi vallankumouksessa johtavaan asemaan jo vuonna 1792.

Jakobiiniklubi oli alussa laaja uudistusmielisten (maltillisen ja jyrkän vasemmiston) kerho. Myöhemmin Vuori-puolue sai klubissa yliotteen girondisteista, ja sen jälkeen jakobiineilla usein tarkoitettiinkin Vuori-puolueen väkeä, kun alussa termillä oli laajempi merkitys.

• Furet, Francois: The French Revolution 1770-1814. Blackwell Publishing, 1996 (alkuteos 1988). ISBN 978-0-631-20299-8.

• Aubry, Octave: Ranskan suuri vallankumous. 1, Kuningasvallan tuho. (La révolution française: Destruction De La Royauté, 1942.) Suomenkielisen laitoksen toimittaneet Osmo Mäkeläinen & Heikki Eskelinen. Helsinki: WSOY, 1962.
• Aubry, Octave: Ranskan suuri vallankumous. 2, Tasavallan aika. (La révolution française: La République, 1945.) Suomenkielisen laitoksen toimittaneet Osmo Mäkeläinen & Heikki Eskelinen. Helsinki: WSOY, 1962.
• Haikala, Sisko & Tiainen, Jorma (toim.): Ranskan suuri vallankumous 200 vuotta: Näkökulmia valistukseen ja vallankumoukseen. Jyväskylän yliopisto, historian laitos, Yleisen historian tutkimuksia 9. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 1990. ISBN 951-680-297-4.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ranskan suuri vallankumous Wikimedia Commonsissa

• Francois-Auguste Mignet: History of the French Revolution from 1789 to 1814. 1824. E-kirja Gutenberg-projektissa. (englanniksi)

Naisten marssi Versailles’hin oli 5. lokakuuta 1789 tapahtunut Ranskan suuren vallankumouksen varhainen käännekohta, jossa leipää vaatineiden pariisilaisten työläisnaisten johtama aseistautunut kansanjoukko tunkeutui kuninkaallisen Versailles’n palatsin alueelle ja pakotti Ranskan kuningas Ludvig XVI:n kuulemaan kansan vaatimukset. Seuraavana päivänä kuningas ja hänen perheensä painostettiin siirtymään pysyvästi Versailles’sta Pariisiin, pois vanhoillisen hovin vaikutuspiiristä. Myös Ranskan perustuslakia säätävä kansalliskokous siirtyi samassa yhteydessä Versailles’sta pääkaupunkiin. Tämä oli merkittävä käänne vallankumouksen kehityksen kannalta, sillä se altisti useissa myöhemmissä yhteyksissä Ranskan poliittiset päätöksentekijät pariisilaisten kansanjoukkojen painostukselle.

Versailles’n marssi oli Bastiljin valtauksen jälkeen toinen tapaus, jossa Pariisin alemmat kansankerrokset eli sanskulotit vaikuttivat ratkaisevasti Ranskan vallankumouksen kulkuun. Naisten marsseista Pariisista Versailles’hin ja takaisin 5.–6. lokakuuta käytetään usein ranskankielistä nimitystä journées (”päivät”).

Noin 20 kilometrin päässä Pariisin lounaispuolella sijainnut Versailles’n palatsi oli ollut Ranskan kuninkaan ja hovin asuinpaikka 1600-luvulta alkaen. Ludvig XIV oli aikanaan siirtänyt hovin pois pääkaupungista korostaakseen itsevaltiuttaan. Valtaisa ja ylellinen palatsi lukemattomine taideteoksineen symboloi Bourbonien hallitsijasuvun mahtia, mutta myös tavallisten kansalaisten oli toisinaan sallittua liikkua palatsin alueella. Ancien régimen ajan lopulla siellä vieraili toisinaan Pariisin eri väestöryhmiä edustavia valtuuskuntia.

Ludvig XVI:n Versailles’hin koollekutsuma vuoden 1789 säätyjen yleiskokous oli muuttunut vallankumoukselliseksi, kun kolmannen säädyn edustajat olivat kesäkuussa julistautuneet perustuslakia säätäväksi kansalliskokoukseksi. Ludvig XVI vastusti uutta kehitystä, mutta pariisilaisten kansanjoukkojen vallattua 14. heinäkuuta Bastiljin linnoituksen hän oli joutunut luopumaan suunnitelmastaan hajottaa kansalliskokous. Kun Ranskan maaseudulla levinnyt ”suuri pelko” aiheutti maanomistajiin kohdistuneita väkivaltaisuuksia, perustuslakia säätävä kansalliskokous päätti niin sanottuna vallankumouksen helluntaiyönä 4.–5. elokuuta välisessä istunnossaan lakkauttaa koko feodaalijärjestelmän ja kaikki siihen sisältyneet vanhat etuoikeudet. Ludvig XVI kuitenkin kieltäytyi allekirjoittamasta näitä uusia lakeja, joita hän kutsui aatelistoon ja papistoon kohdistuvaksi ”ryöstöksi”. Hän ei hyväksynyt myöskään kansalliskokouksen laatimaa ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistusta. Kuninkaan ja kansalliskokouksen välille syntyi pattitilanne.

Vallankumouksen kannattajat eli patriootit toivoivat kuninkaan asettuvan Pariisiin kansan keskuuteen, jotta hovin vaikutusvaltaa päätöksenteossa saataisiin rajoitettua ja vastavallankumouksellisen kaappauksen uhka vähenisi. Jo 30. elokuuta noin 1 500 miestä käsittänyt mielenosoituskulkue pyrki Pariisista Versailles’hin vaatiakseen kuningasta mukaansa, mutta hiljattain perustetun, markiisi Gilbert du Motier de Lafayetten komentaman Ranskan kansalliskaartin joukot pysäyttivät kulkueen Seinen ylittävällä sillalla Sèvresissä ja pakottivat sen palaamaan. Kuninkaan muuton tarpeellisuudesta keskusteltiin avoimesti lehdistössä syyskuussa 1789. Samaan aikaan Ludvig XVI näytti jälleen valmistelevan jonkinlaista vastaiskua siirtämällä luotettavia armeijan joukkoja Versailles’hin.

Vaikka vuosi 1789 oli Ranskassa hyvä satovuosi, Pariisissa kärsittiin edellisvuoden huonon sadon vuoksi vielä lokakuun alussa leipäpulasta, sillä sen vuoden viljaerät eivät vielä olleet saavuttaneet pääkaupunkia. Valtiovarainministeri Jacques Necker oli neuvotellut ylimääräisen viljan tuonnista ulkomailta, mutta nämäkään toimitukset eivät olleet vielä saapuneet. Muun muassa paikallinen kansanjohtaja Claude Fournier L’Héritier levitti salaliittoteoriaa, jonka mukaan kuningas tai ylhäisaateli oli keinotekoisesti aiheuttanut leipäpulan pakottaakseen näännyttämällä kansan alistumaan takaisin tahtoonsa. Vähäosaisten tilannetta pahensi myös Pariisin hyväntekeväisyystyöpajojen sulkeminen 31. elokuuta.

Ludvig XVI:n henkivartiokaartia vahvistettiin kuninkaallisella Flanderin jalkaväkirykmentillä, joka saapui Douaista Versailles’hin 1. lokakuuta. Hovi järjesti tulokkaille palatsissa tervetuliaisillalliset, joiden kerrottiin äityneen sotilaiden humalaiseksi porsasteluksi. Pariisin lehdistö tarttui tapauksesta tihkuneisiin tietoihin. Varsinkin radikaalin kansankiihottajan Jean-Paul Marat’n perustama lehti L'Ami du peuple levitti tietoa, jonka mukaan kuninkaallisen kaartin sotilaat olivat vertauskuvallisesti häpäisseet vallankumouksen tunnuksena käytettyjä kolmivärisiä kokardeja polkemalla niitä maahan ja virtsaamalla niiden päälle. Sotilaiden kerrottiin myös käyttäneen ancien régimen tunnuksiksi miellettyjä mustavalkoisia kokardeja ja laulaneen säkeitä André Grétryn ooppera-aariasta ”Ô Richard, ô mon roi!”, jonka aiheena oli vangitun kuninkaan vapauttaminen. Ludvig XVI:n väitettiin viihtyneen tuntikausia juhlassa, vaikka todellisuudessa hän vieraili siinä vain pikaisesti. Nämä uutiset kiihdyttivät mielialoja Pariisissa. Tiedot kuninkaan henkivartiokaartilaisten ylellisistä illallisista herättivät närkästystä myös siksi, että samaan aikaan kansalla oli hädin tuskin varaa leipään ja leipomoihin joutui jonottamaan tuntikausia. Palais-Royalin pihalla 4. lokakuuta kokoontunut kansankokous keskusteli mahdollisuudesta marssia Versailles’hin ja pakottaa kuningas siirtymään Pariisiin. Samana iltana kaupungilla värvättiin halukkaita osallistujia ja levitettiin julisteita.

Lokakuun 5. päivän aamuna Pariisin kaupungintalon eteen place de Grèvelle kokoontui 5 000 – 10 000 ihmistä käsittänyt kansanjoukko, joka vaati kaupunginjohtoa avaamaan leipävarastonsa. Paikalla oli paljon naisia Saint-Antoinen kaupunginosasta. Monet olivat myös Pariisin hallien torimyyjiä. Naiset työntyivät sisään kaupungintaloon ja alkoivat soittaa hätäkelloja. Kun kaupungintalolta ei löytynyt tyydyttävää ratkaisua, viidentuhannen naisen joukko päätti keskipäivän aikoihin lähteä marssimaan Versailles’hin osoittaakseen vaatimuksensa suoraan kuninkaalle. Naiset ottivat aseikseen seipäitä, viikatteita, nuijia ja musketteja, ja jopa kiskoivat mukanaan kaupungintalolta varastettuja pieniä kanuunoita. He huusivat iskulausetta ”Leipää Pariisiin”. Naisten asettuminen johtoon, mitä vallankumouksen siihenastisten tapahtumien yhteydessä ei oltu nähty, varmisti mielenosoituskulkueen turvallisen ja esteettömän etenemisen, sillä sotilaat olivat erityisen haluttomia käyttämään väkivaltaa naisia vastaan. Myöhemmin väitettiin, että osa naisista olisikin ollut naisiksi naamioituneita miehiä. Muutamaa tuntia myöhemmin naiskulkueen perään lähti useita, pääosin miesvoittoisia joukkioita, kuten Bastiljin valtauksen veteraaneja ja noin 20 000 miestä kansalliskaartista. Kenraali Lafayette taipui omien sotilaidensa painostuksesta lähtemään joukkoineen marssille. Naisjoukon kärkeen asettui Stanislas-Marie Maillard -niminen Bastiljin valtauksessa kouliutunut kansalliskaartin upseeri. Kulkueet taittoivat matkan jalan, ja naiset sekä kansalliskaartilaiset saapuivat perille Versailles’hin samoihin aikoihin, pian auringonlaskun jälkeen. Yhtyneellä joukolla oli erilaisia tavoitteita, mutta kaikki halusivat kuninkaan saapuvan Pariisiin ja tekevän jotain leipäkriisin ratkaisemiseksi.

Perillä Versailles’ssa Maillardin johtama, noin 20 kalaeukkoa käsittänyt joukko tunkeutui kansalliskokouksen istuntosaliin, aluksi vain sadetta pitämään. He esittivät asiansa yllättyneelle kansalliskokoukselle, joka vastauksena ilmoitti vaativansa kuningasta ryhtymään välittömiin toimenpiteisiin viljan saatavuuden parantamiseksi. Jotkut kansalliskokouksen edustajat kuten Honoré Mirabeau ja Maximilien Robespierre keskustelivat myös kahden kesken naisten kanssa. Tilanne alkoi muuttua sekasortoiseksi, kun lisää naisia työntyi sisään. Puhemies Jean Joseph Mounier järjesti kuuden naisen valtuuskunnalle mahdollisuuden päästä kuninkaan puheille. Ludvig XVI lupasi tehdä kaiken voitavansa ja määräsi lopulta jakamaan Versailles’n palatsin ruokavarastojen sisällön väkijoukolle tilanteen rauhoittamiseksi. Hän lupasi lopulta myös ”hyväksyvänsä ehdoitta” ja vahvistavansa kansalliskokouksen elokuussa säätämät reformilait ja ihmisoikeusjulistuksen. Hän kuitenkin torjui vielä jyrkästi ajatuksen Pariisiin lähtemisestä. Versailles’hin iltamyöhällä saapunut Lafayette tarjosi joukkojaan kuninkaan käyttöön, mutta Ludvig luotti enemmän omaan henkivartioväkeensä. Hän ei antanut sotilaille lupaa ampua väkijoukkoja, joten verenvuodatus vältettiin, vaikka palatsin edustalle leiriytynyt aseistettu väkijoukko pysyi levottomana.

Osa naisista pelkäsi, että vihattu kuningatar Maria Antoinette saisi Ludvigin perumaan tekemänsä lupaukset. Lokakuun 6. päivän vastaisena aamuyönä pääosin naisista koostunut pieni ryhmä onnistui tunkeutumaan sisälle palatsiin vartioimattoman sivusisäänkäynnin kautta ja ryhtyi etsimään Maria Antoinettea aikomuksenaan surmata tämä. Kun vartiomies ampui yhden naisista kuoliaaksi, joukkio surmasi ylivoimansa avulla kaksi vartiosotilasta. Maria Antoinette pelastautui pakenemalla palatsin makuuhuoneiden läpi, ja paikalle saapuneet lisäjoukot pakottivat tunkeutujat ulos rakennuksesta. Aamulla Ludvig XVI puhui Lafayetten neuvosta suoraan kansanjoukolle palatsin parvekkeelta ja ilmoitti lähtevänsä perheineen Pariisiin. Hän asetti vaatteisiinsa trikolorikokardin ja sai väkijoukon suosionosoitukset. Myös kuningatar esiintyi parvekkeella, vaikka väkijoukolla oli ampuma-aseita.

Juhlava paluukulkue lähti Versailles’sta takaisin Pariisiin iltapäivällä 6. lokakuuta noin kello 13. Ensimmäisinä marssivat kansalliskaartilaiset leipiä pistimissään, heidän perässään tulivat vilja- ja jauhokuormat, sitten naiset ja sitten Flanderin rykmentin sotilaat. Seuraavana oli kuningasperheen vaunu, jota markiisi Lafaeytte henkilökohtaisesti saattoi. Tätä seurasivat satoihin vaunuihin nousseet kansalliskokouksen edustajat, joiden jälkeen tuli vielä saattojoukkoina lisää kansalliskaartilaisia ja mielenosoittajia. Kulkueessa on arveltu olleen kaikkiaan noin 30 000 – 40 000 ihmistä. Mukana kuljetettiin myös kahden surmatun palatsikaartilaisen irtileikattuja päitä. Pariisissa kuninkaan saapuminen otettiin vastaan riemuiten ja jopa Marat kutsui sitä lehdessään ”onnekkaaksi tapahtumaksi”. Kuningasperhe asettui kaupungin keskellä sijaitsevaan Tuileries’n palatsiin, jossa olot olivat ainakin suhteellisesti vaatimattomammat kuin Versailles’ssa ja jossa kuningas koki olevansa kansanjoukkojen ”vanki”. Versailles’n palatsi säilyi hovin hallussa, mutta kuningasperhe ei koskaan enää palannut sinne.

Vastoin monissa yhteyksissä esitettyä kuvausta tunnettu vallankumouksellinen Anne-Joseph Théroigne de Méricourt ei ollut mukana kummallakaan marssilla, vaikka seurasikin tapahtumia läheltä Versailles’ssa.

Kansalliskokous päätti virallisesti Pariisiin siirtymisestä vasta 9. lokakuuta ja kokoontui ensi kerran pääkaupungissa 19. lokakuuta. Se piti istuntojaan aluksi Pariisin arkkipiispan virkatalossa, mutta pian sen uudeksi kokoontumispaikaksi kunnostettiin niin sanottu Maneesin sali (Salle du Manége).

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Naisten marssi Versailles’hin Wikimedia Commonsissa

Mallet‑hevonen on tarunomainen, pahantahtoinen hevonen, joka esiintyy Länsi‑Ranskassa Vendéen,, Poitoun ja erittäin usein myös Retzin alueen kansantarustossa. Sen uskotaan ilmestyvän iltaisin tai keskellä yötä upean, satuloidun ja suitsitun valkoisen tai mustan ratsun muodossa houkuttelemaan pitkän matkan uuvuttamia matkalaisia. Ratsun selkään harkitsematta nousseista kertovia taruja on useita, mutta yhteistä niille on se, etteivät ratsastajat selviä hengissä takaisin, ellei heillä ole mukana rahalunnaita tai suojelusamulettia, kuten pyhän Benedictuksen medaljonkia.

Mallet-hevonen on nähty paholaisen välikappaleena tai jopa paholaisena itsenään. Taru hevosesta on saanut alkunsa kenties Odinin hevosesta, Sleipniristä, ja useissa kansantarustoissa esiintyvästä, taivaalla tapahtuvasta metsästysretkestä. Mallet-hevosen taru muistuttaa myös muualla Ranskassa esiintyviä hevostaruja, kuten etelä-ranskalaista Lou drapéta ja pohjois-ranskalaista tarua valkoisesta tammasta.

Myös eräs ranskalainen kansanjuhla tunnettiin nimellä Merlette, Merlet tai Mallet ‑hevosen juhla. Juhlan alkuperän arvellaan olleen sotilaallinen, mutta sen luonne oli myös katarttinen ja karnevaalimainen. Vaikka yhteys Mallet‑hevosen taruun on jäänyt pimeän peittoon, juhlaan kuului tammen ympärillä esitetty näytelmä, jossa yksi näyttelijöistä oli pukeutunut hevoseksi. Kirkko vastusti juhlaa, ja se kiellettiin vuonna 1791.

Mallet-hevosen nimi esiintyy ranskankielisenä sekä muodossa cheval Mallet että cheval Malet. On osittain epäselvää, onko kyseessä erisnimi vai yleisnimi. Tarinoissa hevonen mainitaan kuitenkin useimmiten yksilöllisenä taruolentona, jolla on täten oma nimi. Mallet-hevosen juhlasta puhuttaessa nimi kirjoitetaan lähes aina isolla alkukirjaimella.

Nimi saattaa olla myös kelttiläistä alkuperää, koska muinaiskelttiläisissä kielissä mail merkitsee arkkua tai salkkua.

Malet voi myös juontaa juurensa sanasta mallier, joka tarkoitti keskiranskalla hevosta, joka kantaa matka-arkkuja,.

Mallet-hevonen kuvataan aavemaisena ratsuna, joka ilmestyy iltahämärissä ja erityisesti keskiyöllä suitsittuna ja satuloituna houkuttelemaan väsyneitä matkalaisia ratsaille1. Eläin on kuitenkin pahansuopa, ja sen selkään erehtynyt ratsastaja löytyy aina aamulla kuolleena,,: maasta hevosen tallomana, rotkoon heitettynä tai hukkuneena. Ruumiin viereltä voi löytyä erikoisen muotoisia kavionjälkiä. Eläimen väritys vaihtelee paikkakunnasta riippuen. Yleensä hevosen kerrotaan olevan valkoinen, mutta joissain tarinoissa se kuvataan myös mustana. Aikoinaan vanhat eukot pelottelivat pikkulapsia legendalla paholaismaisesta ratsusta,.

Claude Seignollen ja Édouard Braseyn mukaan hevosen hehkuvat silmät valaisevat tietä sen laukatessa. Seignollen ja Braseyn mukaan eläimen pysäyttäminen onnistuu vain maksamalla lunnas matkasta. Muissa lähteissä mainitaan myös muita keinoja, kuten kuuden ristillä merkityn rahan heittäminen hevosen eteen1 tai ristinmerkin tekeminen ja vihkiveden käyttäminen. Maksuksi matkasta käy myös "sou marqué",, 1700-luvulla Ranskassa ja sen siirtomaissa käytössä ollut Ludvig XV:n symbolilla merkitty kolikko. Ainoa keino saada hevonen yhdeksi yöksi, täysin hallintaansa on noitien ristiksikin kutsuttu Pyhän Benedictuksen medaljonki, joka suojaa kantajaansa noidilta ja demoneilta.

Mallet-hevonen on tunnettu pääosin Ranskan länsirannikolla, ja se esiintyy erityisesti useissa Grand‑Lieu -järven ympäristöön sijoittuvissa legendoissa. Lisäksi useat kirjalliset teokset mainitsevat hehkuvasilmäisen, suitsitun mustan hevosen, joka vaeltaa yössä, erityisesti kuuttomina öinä.

Grand-Lieu -järven ympärillä oleva suoalue oli aikoinaan tunnettu hyvistä työ- ja sotaratsuista. Mallet‑hevosen lisäksi alueella kerrottiin legendaa "valkeista neidoista". Öisin neidot kävivät tiputtamassa kynttilöistä vahaa hevosten harjoihin ja häntiin, jotka he sitten harjasivat ja letittivät. Joskus neidot tunkeutuivat jopa sisälle talleihin päästäkseen hevosten luo.

Teoksessa Glossaire du Poitou, de la Saintonge et de l'Aunis Mallet-hevosen kerrotaan olevan ihmissusi, joka houkuttelee matkalaisia luokseen säyseällä käytöksellään. Kun hyväuskoinen matkalainen nousee ratsaille, hevonen lähtee täyttä laukkaa suolle, jonne se hukuttaa ratsastajan. Jos tämä on kuitenkin aamulla heti herättyään käyttänyt vihkivettä, tai ymmärtää selkään noustuaan tehdä ristinmerkin, hän selviää kylmällä kylvyllä hevosen paetessa metsän suojiin. Grand-Lieu -järven ympäristön legendoissa Mallet-hevosen mainitaan usein houkuttelun lisäksi myös pakottavan ratsastajia selkäänsä.

Claude Seignolle kertoo teoksessaan Contes, récits et légendes des pays de France samoista legendoista. Hänen mukaansa mikään este ei pysty pysäyttämään Mallet-hevosta, ja se voi laukata pitkiä matkoja väsymättä. Aamun tullen eläin kuitenkin pudottaa matkalaisen selästään ja talloo tämän kuoliaaksi. Seignolle mainitsee tarinan miehestä, joka nousi hevosen selkään ja huomasi aamulla joutuneensa Pariisiin. Hänen henkensä säästyi Ludvig XV:n symbolilla merkityn kolikon ansiosta, jota hän piti taskussaan ja jolla hän maksoi matkansa.

Seignollen mukaan legenda opettaa varomaan vieraita hevosia ja pitämään aina mukanaan maksua matkaa varten.

Länsi-Ranskan rannikolla, Saint-Benoist-sur-Merin kylässä, Pyhän Benedictuksen medaljonki on legendan mukaan ainoa keino suojautua hevoselta ja saada eläin hallintaansa. Kylässä tarinan mukaan näin kävi miehelle, joka pääsi Mallet-hevosen selässä Pariisiin. Kohdatessaan eläimen mies teki suuren ristinmerkin, näytti medaljonkia ja lausui loitsun, jossa hän Pyhän Benedictuksen nimessä käski hevosen alistua tahtoonsa ja kuljettaa hänet Pariisiin.

Benjamin Fillon on kirjoittanut muistiin pahalta suojelevan loitsun, joka muodostuu medaljongin ympärille kaiverretuista kirjaimista (V.R.S.N.S.M.V.S.V.Q.L.I.V.B.):

"Vade retro, Satana: Non suadeas mihi vana;

Sunt vana quae libas; ipse venena bibas"

Alueen legendoissa kerrotaan miehestä, joka eräänä iltana kapakkakierroksen jälkeen kohtasi valkean hevosen. Säyseä eläin päästi miehen selkäänsä mutta lähti samassa hurjaan laukkaan ja yritti kaksikymmentä kertaa pudottaa ratsastajansa. Mies tappeli joka kerta vastaan, ja hevonen palasi lopulta takaisin kylään, jossa mies pääsi hengissä mutta pahasti ruhjeilla alas ratsailta. Tarinan mukaan hänet pelasti Pyhän Benedictuksen medaljonki, jota hän kantoi kaulassaan.

Eräässä alueen kansantarinoista mainitaan samanlainen tapaus, jossa aamun valjetessa ratsastajaa ei kuitenkaan löytynyt. Samassa teoksessa mainitaan myös sananparsi 'kuin Mallet-hevonen', joka kuvaa rohkeaa ja kiivasluonteista henkilöä.

Paul Sebillonin mukaan Saint-Benoist-sur-Merin asukkailla oli tapana tehdä joka kevät pyhiinvaellus kylän ulkopuolella sijaitsevalle graniittiselle dolmenille, jolla Gargantua-nimisen jättiläisen kerrotaan leikkineen. Pyhiinvaelluksen päätteeksi kyläläiset suorittivat rituaalin, jossa he hankasivat kourallista apiloita dolmenia vasten. Rituaalin tarkoituksena oli antaa suoja niin Mallet-hevosta kuin useita muitakin vaaroja vastaan.

Mallet-hevonen esiintyy myös kokoelmassa kansantaruja, jotka kertovat yliluonnollisesta metsästysretkestä. Yhdessä laulussa hevonen mainitaan osana metsästysseuruetta. Seurueeseen kuului myös naaraspuolinen ihmissusi, lepakko, korppi, noita, haltija, virvatuli, hilleri, susi sekä valkoisiin pukeutunut haamu. Kuolemansyntiin langenneet kuolevaiset, jotka sattuivat tämän seurueen tielle, nostettiin Mallet-hevosen selkään, ja heidän sielunsa kuljetettiin helvettiin. Usein syntisen ruumis löytyi aamunkoitossa rotkon vierellä kulkevalta tieltä tai keskeltä nummea. Samantapainen legenda esiintyy myös saksalaisessa balladissa, jossa aamun valjetessa syntinen on kadonnut kokonaan.

Tarussa metsästysretkestä kerrotaan seuraavaa:

Talvisena keskiyönä ilman täyttivät pikkuhiljaa maata lähestyvät äänet. Pian tuntematon metsästäjä, seurueenaan joukko yön asukkaita, näkyi jahtaavan metsien, soiden ja lumisten tasankojen halki tarujen hirviöitä tai näkymättömiä vihollisia. Jos joku onneton sattui aaveen tielle, hänet otettiin kiinni, nostettiin Mallet-hevosen selkään ja pakotettiin osaksi seuruetta. Mikään ei voinut pidätellä tätä sekasortoista metsästysretkeä. Aamun tullen helvetti kuitenkin lunasti kerätyt sielut ja jonkun tienristeyksen kulmasta saattoi löytää uhrin muodottomaksi runnellun ruumiin, joka päätyi lopulta susien saaliiksi.

Mallet-hevosen alkuperä on epäselvä. Sitä on pidetty paholaisen välineenä,, paholaisen itsensä toisena olomuotona, tai kadotettuna, kärsivänä sieluna. Uskomusperinteen tutkija Gilbert Durand sanoo, että hevosen laukka on rinnastettavissa leijonan karjuntaan sekä ukkosen jyrinään: kuten Mallet-hevosen ja samankaltaisen Gauvin-hevosen laukka, nekin herättävät pelkoa. Jean François Bladén tarinakokoelmassa puolestaan mainitaan ratsu, jolla on venyvä selkä ja kolme tai useampi ratsastajaa selässään. Bladé, ja sanoo sen olevan eräänlainen Mallet-hevonen, paholaisen muoto, jota vastaan kykenee taistelemaan ainoastaan ristinmerkillä ja kieltäytymällä nousemasta sen selkään, . Myös monilla muilla taruhevosilla on kerrottu olevan venyvä selkä, ja Henri Dontenvillen mukaan se on käärmemäinen tai ainakin liskomainen piirre: "ei tarvitse kuin katsoa kerältä auki kiertyvää käärmettä tai tavallista kastematoa ymmärtääkseen, mistä myytti on peräisin."

Joissain versioissa tarinasta Mallet-hevosen kuvataan olevan "vailla päätä ja häntää", mikä ei kuitenkaan estä sitä säntäämästä laukkaan ratsastajan noustua sen selkään. Saint-Benoist-sur-Merissä kerrotaan tarinaa hevosta, joka kansanperinteen mukaan ilmestyi aina uutena vuotena ritari Guillaneu selässään. Tämä tarina muistuttaa Mallet-hevosen tarinaa.

Jérémie Benoît'n indoeurooppalaista pakanauskoa käsittelevän tutkimuksen mukaan Mallet-hevosen kaltaisten pahansuopien psykopompos-hevosten taustalla saattaisi olla Odinin kahdeksanjalkainen ratsu Sleipnir tai jopa skandinaavisessa sekä suomalaisessa kansanperinteessä esiintyvä mara-piru. Benoît huomauttaa myös, että vaikka Arnold Van Gennepin aiempi tutkimus kiisti Mallet-hevosen ja uudenvuodenpäivän välisen yhteyden, Mallet-hevonen voidaan selvästi yhdistää taivaalla tapahtuvaan metsästysretkeen sekä talvipäivänseisaukseen, jotka kristinusko aikojen saatossa demonisoi.

Eräässä keskiaikaisia tarujen pikkuväkeä käsitelleessä tutkimuksessa on huomattu, että Mallet-hevonen saattaa olla muotoaan muuttanut maahinen. Maahisilla ja taruhevosilla on varsin läheinen yhteys, sillä niin sankarirunoissa kuin uudemmissakin kansantaruissa maahisten ja muun pikkuväen useimmin käyttämä eläinhahmo on hevonen. Eräässä toisessa vaihdokkaisiin keskittyvässä tutkimuksessa on huomattu sama asia: "veden äärellä maahisen ja hevosen siluetit sekoittuvat toisiinsa". Myös haltijoita tutkinut Pierre Dubois mainitsee haltijatietokirjassaan Mallet-hevosen yhtenä monesta "haltijahevosista", joista valtaosa hukuttaa lopuksi ratsastajansa. Hän myös sanoo niiden pohjautuvan "Pegasokseen sekä yksisarvisiin" ja väittää niiden villiintyneen, koska "ihmiset eivät oppineet kesyttämään niitä".

Mallet-hevonen muistuttaa tietyssä mielessä myös japanilaista kappa-taruolentoa, joka kiskoo hevosia veteen. Japanilainen kirjailija Yanagida näkee kappan tarinassa rituaalisen muutoksen hevosesta veden elementiksi ja huomauttaa, että jo neoliittisella kaudella veden henget yhdistettiin hevoseläimiin. Ranskalainen symbolisanakirja Dictionnaire des symboles viittaa myös moniin pahansuopiin hevosiin, jotka houkuttelevat uhrinsa kuohuviin vesiin.

Mallet-hevosta on kuvailtu monien kirottujen hevosten tavoin "kalmankalpeaksi". Useat teokset, kuten Dictionnaire des symboles viittaavat värillä hevosiin, jotka ovat "värittömän kalvakoita": kalmankalpean hevosen väritys on "yön ja kuutamon kaltainen sekä kylmä ja ontto", ja se tuo mieleen käärinliinojen ja aaveiden tavoin kuoleman. Vuonna 1995 tehdyn tutkimuksen mukaan Mallet-hevonen sekä muut kalmankalpeat hevoset ovat kuolemaa tuovien hevosten arkkityyppi, ja myös Ilmestyskirjassa kerrotaan Kuoleman ratsastavan maailmanlopun koittaessa valkoisella hevosella.

Dictionnaire des symbolesissa todetaan, että kyseessä on täysin päinvastainen merkitys verrattuna siihen, mikä valkoiseen väriin tai valkeisiin hevosiin (kuten Pegasos) tavallisesti on liitetty. Voidaan puhua jopa petollisesta ulkokuoresta tai symboliikan sekoittumisesta.

Englannissa ja Espanjassa valkoisen hevosen kohtaaminen ennustaa epäonnea ja kuolemaa.

Länsiranskalaisessa Saint Lumine-de-Coutais'n seurakunnassa vietettiin vuosisatojen ajan Mallet-hevosen (tai Merlet- tai Merlette-hevosen) nimissä kansanjuhlaa. Juhla oli peräisin keskiajalta, mutta Ranskan vallankumouksen alkaessa sen vietto kiellettiin ja järjestäminen lakkautettiin.

Mallet-hevosen juhlasta ei ole julkaistu yhtään vakavasti otettavaa tieteellistä tutkimusta. Sen olemassaoloa on silti lähes mahdoton kiistää, sillä se mainitaan 1700- ja 1800-luvuilta peräisin olevissa asiakirjoissa. Kyseessä on ilmeisesti ollut vuosittain esitetty näytelmä, joka liittyi entiseen feodaaliherrojen oikeuteen, eikä sen alkuperää vieläkään tunneta. Juhlan tiedetään vaatineen paljon valmisteluja ja yhdeksän näyttelijää.

Kaikki tiedot Mallet-hevosen juhlasta perustuvat arvailuihin, joiden ensisijaisena lähteenä on Thomas de Saint Marsin teos vuodelta 1808. Hänen mukaansa juhlan juuret saattavat olla paljon syvemmällä kuin keskiajassa ja ulottua druidikultteihin, mitä tammenlehvien, hevosen ja kukin koristellun sauvan käyttö vaikuttaisivat tukevan. Juhlaan liittyy tanssia ja marssia. Juhlassa kaksi miestä ottelee leikkimielisesti keskenään miekoin marssin ja tanssin aikana, minkä on katsottu viittaavan siihen, että sodassa häviäjät oli tapana uhrata vangitsemisen jälkeen,. Vuodelta 1972 peräisin oleva Bretagnen historian tutkimuksessa pidetään Mallet-hevosen juhlaa sotaharjoituksena ja Ranskan kansallinen kansanperinneryhmien keskusliitto puolestaan tapana suojautua Mallet-hevoselta.

Thomas de Saint Mars näkee Mallet-hevosen juhlassa runsaasti viittauksia muiden kulttuurien tarinoihin. Hän esimerkiksi rinnastaa kirkkoon tuodun Mallet-hevosen Troijan puuhevoseen, ja samalla tavoin hän näkee yhtäläisyyksiä hevosen torjuntaan käytettyjen esineiden markkinoilla kaupittelussa sekä siinä, miten heprealaiset itseoikeutetusti ryöstivät egyptiläisiltä seuratessaan Moosesta Arabian autiomaille. De Saint Marsin mukaan myös seremonian ajankohta sekä jotkin sen yksityiskohdat vaikuttaisivat sopivan yhteen druidien astronomisen järjestelmän kanssa. Lisäksi hän uskoo, että jo pitkään liljankukkina pidetyt kuviot (ranskaksi fleur de lis) ovatkin saattaneet olla alun perin keihäänkärkiä (fer de lance) ja punaiset liljankukat vastaavia kuin Ranskan vaakunassa. Samalla de Saint Mars pahoittelee kuitenkin, ettei aiheesta ole tieteellisiä tutkimuksia.

Mallet-hevosen juhla oli ainutlaatuinen alueellaan. Sitä ei tunnettu naapuriseurakunnissa eikä muillakaan lähialueilla, joissa oli samanlaisia rämeitä. Juhlijoiden vaatteita koristavat heraldiset kärpännahka- ja liljakuviot herättävät epäilyksen siitä, että puvut olisivat peräisin ajalta sen jälkeen, kun Bretagne liitettiin Ranskaan, sillä vastaavia kuvioita tavattiin enemmän vasta myöhemmin. Vuodelta 1495 peräisin oleva lähde kuitenkin todistaa, että vastaavia pukuja oli olemassa jo aiemmin.

Joidenkin uudempien tulkintojen mukaan juhlalla olisi ollut useampia tarkoituksia, kuten karnevaali (jossa talvi symbolisesti surmataan) tai katarttinen rituaali tai rituaali luonnon henkiin heräämisen juhlistamiseksi keväällä. Kukin koristellun sauvan käyttö vaikuttaisi tukevan viimeksi mainittua tulkintaa.

Yann Breklien mainitsee "Mallet-hevosen tanssin", joka perustui tarkkoihin liikesarjoihin. Tanssia esitettiin Nantesin seudulla, ja sillä kunnioitettiin kevättä.

On myös olemassa muita juhlia, joissa lavalla esiintyy yksi tai useampi hevoseksi pukeutunut ihminen. Näytelmien hevosta kutsutaan monella eri nimellä: esimerkkejä ovat chevalet ("heponen"), chibalet ("heppanen"), Cheval-fol Lyonissa sekä Godon Orléansissa.

Nantesilainen Tréteau et Terroir -kansanperinneryhmä järjestää Mallet-hevosen juhlia nykyaikaisissa puitteissa, jotka ovat epäilyksettä kaukana alkuperäisen juhlan ylellisyydestä ja komeudesta.

Kansanmusiikkiryhmä Tri Yann on tehnyt La ballade du cheval Mallet -nimisen kappaleen (Mallet‑hevosen balladi), jossa viitataan Mallet-hevosen juhlan nykypäiväiseen versioon.

Vincent-Marie Viénot, Vaublancin kreivi (2. maaliskuuta 1756 Fort Dauphin, Saint-Domingue – 21. elokuuta 1845 Pariisi) oli ranskalainen kirjailija ja poliitikko. Hän oli katolinen ja kuninkaanvallan kannattaja. Viénot toimi Ranskan sisäasiainministerinä vuosina 1815–1816.

Tähän poliitikkoon olivat läheisessä yhteydessä niin kuningas Ludvig XVI, direktori Barras, Napoléon kuin Artois’n herttuakin (tuleva kuningas Kaarle X) ja viimeksi vielä Ludvig XVIII. Vaikka Viénotia vainosi neljä hallitusta, jotka karkottivat hänet maanpakoon, häntä ei koskaan pidätetty ja aina hän pääsi takaisin suosioon. Pitkän ja monivaiheisen uransa aikana Viénot oli perä perää vallankumouksen ja direktoriohallituksen aikana kuningasmielisten edustaja, vainottu vallankumouksen hirmuvallan aikana, Napoleonin prefekti (maaherra), Ludvig XVIII:n aikana sisäasiainministeri sekä uransa päätteeksi vielä ultrarojalistien kansanedustaja. Viénot tunnetaan Ranskassa erityisesti puheidensa kiihkeästä kaunopuheisuudesta sekä hänen 1816 sisäasiainministerinä tekemästään kiistellystä Ranskan akatemian uudelleenorganisoinnista.

Viénot oli yksi tapahtumien reunamilla kulkevista henkilöistä, jotka antoivat leimansa tälle Ranskan historian kaudelle. Lujaluonteisena järjestyksen miehenä hän oli vuoden 1789 tapahtumien aikana maltillinen isänmaanystävä, mutta päätyi restauraation aikana päättyneen poliittisen uransa lopuksi vastavallankumouksellisen liikkeen ääripäähän.

Vincent-Marie Viénot oli isänsä esikoinen ja kuului Burgundista kotoisin olevaan aatelissukuun. Hänen syntymäpaikkansa oli kuitenkin Saint-Dominguessa sijaitseva Fort Dauphin, jossa hänen isänsä, majuri Vivant-François Viénot de Vaublanc oli komentajana. Paikka tunnetaan nykyisin nimellä Fort-Liberté (Haiti). Vincent pääsi ensimmäisen kerran käymään emämaassa seitsemänvuotiaana.

Viénot suoritti sotilaskoulutuksensa La Flèchessa sijaitsevassa Prytanée national militaire -kadettikoulussa sekä Pariisin sotakorkeakoulussa 1770–1774, jossa hän sai Pyhän Lasaruksen ritarikunnan kunniamerkin jo ennen koulun päättymistä. Sen myönsi Provencen herttua, tuleva kuningas Ludvig XVIII, joka oli ritarikunnan suurmestari.

Viénot oli 1776–1782 herttua François Alexandre Frédéric de La Rochefoucauld-Liancourtin johtaman Sarren rykmentin vänrikkinä samaan aikaan kuin hänen setänsä Charles oli siellä everstiluutnanttina. Hän palveli Metzin, Rouenin ja Lillen varuskunnissa, kunnes sai komennuskirjan Saint-Domingueen, jonne perheasiat häntä kutsuivat.

Viénot avioitui siellä ollessaan neiti de Fontenellen kanssa, ja pari sai tyttären ennen paluuta Ranskaan 1782, jossa Viénot hankki Melunin lähellä sijaitsevan Dammarie-les-Lysin viran nimeltä lieutenant des maréchaux de France sekä talon, jota ostaessaan hän ilmoitti ammatikseen herrasmiesviljelijä. Uudessa virassaan hän sovitteli herrasmiesten riita-asioita. Työnsä kautta hän tutustui joihinkin alueen aristokraatteihin. Hänelle jäi myös aikaa kiinnostua maanviljelystä, kaunokirjallisuudesta ja taiteista.

Vallankumouksen uudet aatteet viehättivät aluksi Viénota, ja niin hän lähti poliittiselle uralle: hän liittyi 1789 aatelisten Melunin voutien joukkoon ja valitutti itsensä sihteeriksi. Samaan aikaan siellä palveli myös maineikas merenkulkija ja tutkimusmatkailija Bougainville. Voutienkokoukselle tuli tehtäväksi koota kuninkaalle vietävä valituskirje ja nimittää edustaja säätykokoukseen. Viénot kannatti tähän tehtävään Fréteau de Saint Justia, jonka aatelisto oli valinnut edustamaan Melunin voutikuntaa. Fréteau de Saint Justista tuli sittemmin perustuslakia säätävän kokouksen jäsen.

Vuonna 1790 Vaublanc kutsuttiin Seine-et-Marnen maakuntapäivien jäseneksi ja myöhemmin puheenjohtajaksi. Tehtävän perusteella hänellä oli oikeus valvoa alueensa hallinnon toimintaa.

Kun ensimmäinen perustuslakia säätävä kokous oli hajotettu, koottiin vaalikollegiot uusien edustajien valitsemiseksi. Vaublanc valitutti itsensä Seine et Marnen alueen kollegion puheenjohtajaksi. 1. syyskuuta 1791 hänet valittiin alueensa kahdeksantena edustajana yhdentoista nimen listalta, 273 äänellä 345:stä mahdollisesta. Uhkauksensa mukaisesti yksikään edellisen kokouksen jäsenistä ei ollut asettunut uudelleen ehdolle, joten suurin osa kokoukseen osallistuneista oli poliittisia vasta-alkajia. Vaublanc oli yksi harvoista, joilla oli kokemusta, erityisesti Antillien siirtomaiden suhteen.

Heti ensimmäisinä kokouspäivinä Vaublanc sai huomiota puheellaan, jossa hän sanoutui irti niistä huonoista olosuhteista, joissa kuningas Ludvig XVI otettaisiin kokouksessa vastaan seuraavana päivänä. Julistustensa vuoksi hänet valittiin marraskuussa 1791 niukalla äänten enemmistöllä silloin enemmistöltään kuningasmielisen kansalliskokouksen varapuheenjohtajaksi, ohi Brissot’n, joka oli yksi girondistien johtajista. Saman kuun lopulla hänestä tuli puheenjohtaja.

29. marraskuuta Vaublanc sai tehtäväkseen laatia kirjelmän, jossa vaadittiin kuningasta peruuttamaan vetolauseen, jolla hän oli pysäyttänyt säädöksen 9. marraskuuta. Sen tarkoituksena oli lopettaa (erityisesti papiston ja aatelismiesten kannustama) laaja maastamuutto uhkaamalla kostaa niille saksalaisille prinsseille, jotka tarjosivat turvapaikan maasta paenneille ylimmän aatelin jäsenille, kuten Artois’n herttualle ja Condén prinssille. Kansalliskokous oli niin tyytyväinen hänen työhönsä, että pyysi vastoin omia käytäntöjään häntä asettumaan 24-miehisen lähetystön kärkeen viemään viestiä henkilökohtaisesti itselleen kuninkaalle. Ludvig XVI vastasi, että ottaisi viestin hyvin vakavaan harkintaan ja kertoisi henkilökohtaisesti päätöksensä muutaman päivän päästä.

Vaublanc sai mainetta osoittaessaan kokoukselle, että kuningas oli taipunut ensin ja että hän itse ei ollut muuta kuin myöntynyt. Tapaus paljastaa, että hallintovallan tasapaino oli selvästi muuttunut: pysyvään kansalliskokoukseen kiinnittynyt lainsäädäntövalta oli selvästi siirtymässä ylemmäs kuin lain toimeenpanovalta, joka kuului kuninkaalle. Ludvig XVI oli enää vain ”ranskalaisten kuningas, valtakunnan ylin virkamies".

Vaublanc sijoittui perustuslaillisten kuningasmieleisten joukkoihin ja ryhtyi Club des Feuillants -nimisen poliittisen kerhon jäseneksi, kuten 263 kokouksen kaikkiaan 745 edustajasta. Hänestä tuli sen päähenkilöitä, sillä toisin kuin klubin pääasialliset johtajat, esimerkiksi Antoine Barnave tai Alexandre Théodore Victor de Lameth, hän oli saanut pitää istuimensa.

Vaublanc vastusti tarmokkaasti vallankumouksellisia hallintopyrkimyksiä ja tuli huomatuksi lojaalista asenteestaan kuningasta kohtaan. Hän vastusti uskollisuusvalan allekirjoittamisesta kieltäytyviin pappeihin kohdistettuja painostustoimia ja maasta muuttaneiden omaisuuden takavarikointia sekä sanoutui irti Avignonin joukkomurhista. Asenteet muuttuivat aina jyrkemmiksi. Keskusteluihin osallistuva yleisö tervehti Vaublancia samoin huudoin kuin joitakin hänen edustajatovereitaan. Yksi näistä oli alun perin Charles de Lacretellelle osoitettu huuto À la lanterne!, jolla viitattiin suosittuun vallankumouslauluun Ça ira, jossa uhattiin hirttää aateliset. Nicolas de Condorcet, Vaublancia vain vaivoin kunnioittava kollega vuoden 1791 lakiasäätävässä kokouksessa, sanoi hänestä: ”Kaikissa seuroissa on kovaäänisiä ja tyhjäpäisiä puhujia, jotka tekevät suuren vaikutuksen puhumalla hölynpölyä vähäpätöistä asioista.” Brissot nimitti häntä kaksikamaristien johtajaksi.

Kuten kansalliskokouksen enemmistö, Vaublanc pyrki lopettamaan orjuuden Antilleilla, mutta puheessaan 20. maaliskuuta hän varoitti kaikkein innokkaimpia orjuuden lopettajia, kuten Brissota, etteivät he tunteneet kunnolla siirtomaiden elämää sisällissodan uhkineen, varsinkin kun otettiin huomioon Saint-Dominguen väestön etninen ja sosiaalinen moninaisuus. Hän kannatti kuitenkin 4. huhtikuuta 1792 säädettyä lakia, joka antoi kansalaisuuden ”kaikille värillisille ja vapaille neekereille”. Kaksi päivää myöhemmin hän puolusti istunnossa vähittäistä orjakaupan purkamista siirtomaissa Tanskan ja Englannin mallin mukaan.

Toukokuun alussa 1792 Vaublanc kannatti ehdotusta, joka johti Marat’n ja apotti Royoun asettamisen syytteeseen, ja muutama päivä myöhemmin hän puhui kansalliskokouksen jakobiineille näin:

»Haluatte, hyvät herrat, pelastaa perustuslain, mutta ette pääse tavoitteeseen kuin lyömällä eri seurat ja eriseuraiset, taistelemalla vain lain puolesta, häviämällä ainoastaan sen kanssa ja sen puolesta, minä julistan teille, etten ole viimeisenä häviävä teidän kanssanne sen toteuttamisen puolesta, sen saatte uskoa, hyvät herrat...."»

Saman vuoden kesäkuussa hänet valittiin Kahdentoista komiteaan, joka oli perustettu Marantin ehdotuksesta nimellisesti tutkimaan Ranskan valtiota ja ehdottamaan keinoja, joilla perustuslaki ja maailmanvallan vapaus saataisiin pelastetuksi. Tehtäviin kuului myös salaliittolaisten etsintä ja seuraaminen. Vaublanc erosi tehtävästä puolentoista kuukauden päästä.

Kun Ranska oli julistanut sodan Itävallalle ja Preussille, ja sanskulotit olivat tunkeutuneet kansalliskaartin poissa ollessa 20. heinäkuuta 1792 kuninkaan huoneistoon Tuileries'n palatsissa, La Fayette tuli viikkoa myöhemmin Pariisiin saadakseen kuninkaan lähtemään pääkaupungista ja asettumaan maan pohjoisosiin kootun armeijansa johtoon. Kansalliskaartin johdossa La Fayette koetti saada poliittisia keskustelukerhoja suljetuiksi, mutta epäonnistui aikeessaan, kun hovi kieltäytyi seuraamasta häntä. Kansalliskokous piti tätä vallankaappausyrityksenä, ja sen vasemmistoedustajat päättivät ehdottaa maanpetossyytteen nostamista La Fayettea vastaan.

Levottomana ja tapahtumien järkyttämänä Vaublanc piti 8. elokuuta 1792 sekä kansalliskokouksessa että kaduilla valta-asemaa pitävien jakobiinien vastuksesta huolimatta puheen, jossa hän puolusti innokkaasti ja rohkeasti kenraali La Fayettea, jota uhkasi syyte perustuslain rikkomisesta. Quatremère de Quincyn avulla hän sai kuin saikin (omien puheidensa mukaan) käännytetyksi 200 epätietoista keskustan edustajaa asiansa taakse. La Fayette vapauttiin 406 äänellä 630:sta.

Kokouksen päätyttyä sen väkivaltainen yleisö uhkaili, töniskeli ja lateli törkeyksiä Vaublancille ja noin kolmellekymmenelle muulle edustajalle näiden poistuessa. Joidenkin täytyi pelastautua Palais-Royalin päävartioon, josta he pakenivat ikkunoiden kautta. Hippolyte Taine kuvasi tapahtumien kulkua näin:

»Mitä tulee La Fayetten pääpuolustajaan, herra Vaublanciin, jonka kimppuun hyökättiin kolme kertaa, hän oli kaukaa viisas, eikä palannut kotiin; mutta raivostuneet piirittivät hänen talonsa huutaen, että 80 kansalaista tulisi tuhoutumaan heidän kädestään ja Vaublanc ensimmäisenä; 12 miestä nousi hänen asuntoonsa, etsi kaikkialta ja aloitti kotietsinnät naapuritaloissa, ja kun eivät saaneet häntä kiinni, etsi hänen perhettään; Vaublancille ilmoitettiin, että hänet murhattaisiin, jos hän tulisi kotiin.»

9. elokuuta Vaublanc vaatikin liittovaltiota ajavien ja marseillelaisten poistamista kokouksesta. Enemmistö hylkäsi vaatimuksen.

Pariisin kommuuni

Tapahtumat 10. elokuuta 1792 merkitsivät kansalliskokouksen hallinnon kaatamista, vallankumouksellisen kaupunginhallituksen – kommuunin – alkua ja monarkian loppua. Sinä päivänä Vaublanc avusti vuokravaunuistaan käsin nykyisellä Vendômen aukiolla sijainneen Ludvig XIV:n patsaan kaatamista. Hän velvoitti kansalliskokouksen jättämään pääkaupungin ja lähtemään tuolloin kuningasmieliseen Roueniin paetakseen vallankumouksellisten painostusta, säästyi salamurhan yritykseltä nerokkaan nuoren upseerin sapeliniskun tarkkuuden ansiosta. Kapteeni Louis Bertrand de Sivray tunnettiin myöhemmin keisarikunnan kenraalina nimellä Bertrand.

Vaublanc oli yksi niistä, jotka näkivät kuninkaallisen perheen tulevan miehitetystä Tuileries'n palatsista hakemaan turvaa kansalliskokouksen tiloista. Hän kuvasi näkemäänsä muistelmissaan:

»Kuningatar astui sisään hyvin arvokkaasti. Eräs ministeri tarjosi hänelle käsivartensa.(…) Kuningas tuli näkyviin ja kaikki katseet kääntyivät häntä kohti. Hänellä oli päällään sinipunainen silkkipuku, suruasu. Puheenjohtajan viereen asetuttuaan hän lausui näin: "Olen tullut tänne, jotta vältettäisiin suuri rikos, ja uskon edelleen olevani turvassa perheeni kanssa kansaa edustavien keskuudessa." Innokkaat suosionosoitukset seurasivat näitä sanoja. Hän jatkoi: "Vietän täällä päivän."»

Muistelmiensa toisessa osassa Vaublanc kuvaa hirmuvallan ajan yleistä ilmapiiriä niin kuin sen tunsi aateliin kuuluva kuningasmielinen, jonka piti pysyä liikkeessä pitkin upouutta Ranskan tasavaltaa siitä huolimatta, että oli kaiken aikaa vaarassa joutua teloitetuksi. 10. elokuuta Vaublanc joutui pakenemaan kokouksen arkistonhoitajan Camus'n luokse. Joitakin päiviä myöhemmin hän pelastautuu hotelli Strasbourgiin Neuve Saint Eustache -kadun varrelle. Runsaat kaksi viikkoa myöhemmin hän kuuli hotellin pihalta huutoja ja arveli tulleensa paljastetuksi, mutta se olikin vain ohikulkeva väkijoukko, joka kantoi kepin päähän pistettyä Lamballen prinsessan päätä.

20. syyskuuta 1792 oli kokoontunut ensimmäinen yleisen äänioikeuden pohjalta valittu kansalliskonventti. Heti seuraavana päivänä kuningasvalta lopetettiin virallisesti ja Ranska julistettiin tasavallaksi. Tästä päivästä tuli kymmenjärjestelmään perustuvan vallankumouskalenterin aloituspäivä. Tasavaltaan tarvittiin uusi perustuslaki.

Kansalliskonventin yhteisen hyvän ja valvonnan komiteat julkaisivat säädöksen, jonka mukaan Vaublanc oli joutunut ”lain ulkopuolelle” ja hän oli Pariisin kunnan etsintäkuulutettujen listalla. Säädöksen vuoksi hänen oli pakko poistua kaupungista ja etsiä turvaa ensin Normandiasta, jossa hän tapasi perheensä, ja sitten maaseutuasunnostaan Bélombresissa lähellä Melunia. Hän asui siellä piilossa useita kuukausia, minä aikana hän sai muun muassa kuulla, että sanomalehti Gorsas syytti häntä yhtenä niistä, jotka olivat ”saaneet kuningattarelta 300 000 frangia järjestääkseen vastavallankumouksen Provencessa” ja että ”hän tapaili tätä salaa”.

Laki syyllisistä hyväksyttiin 17. syyskuuta 1793, ja Vaublancin nimi oli luetteloissa. Eräs vallankumousryhmä tuli tekemään etsintöjä Vaublancin taloon, josta hän pakeni suin päin, yksin ja jalkaisin, sattumanvaraisten olosuhteiden ohjaamana. Hän harhaili majatalosta toiseen ja kuvasi erityisesti ahdistustaan siitä pelosta, että hänet ilmiannettaisiin kaupunkiin tullessaan ja että hänen täytyisi esittää passinsa paikalliselle valvontakomitealle.

Kuningatar Marie-Antoinetten oikeudenkäynnin aikana 14.–16. lokakuuta 1793 Vaublancin nimi esiintyi yhdessä syytteistä François Jaucourtin nimen rinnalla.

Päätettyään lähteä ensin kohti Etelä-Ranskaa ja Bordeaux’ta Vaublanc muutti suunnitelmiaan kuultuaan konventin edustajan Tallienin siellä ajamista raivokkaista kapinan tukahdutustoimista sekä niihin liittyvistä vaaroista. Hän kulki Poitiersiin ja La Rochelleen, joissa hän viipyi kuukauden. Kun Vaublanc ei halunnut ottaa riskiä, että joutuisi kansalliskaartiin ja siellä tunnistetuksi, hän tekeytyi sairaaksi ja kirjoittautui potilaaksi Gersin seudulla sijaitsevaan Castéra-Verduzan kylpylään. Jottei hänen teeskennelty sairautensa herättäisi epäilyksiä, hän pisteli säännöllisesti ikeniään saadakseen aikaan ”parantumattoman keripukin” oireet. Juuri siellä hän sai kuulla Robespierren tappiosta vallankumouskalenterin mukaan thermidorin 9. päivänä (27. heinäkuuta 1794). Hänen piti kuitenkin odottaa Pariisiin paluutaan neljä kuukautta, kunnes hänen perheensä sai pidätysmääräyksen kumotuksi.

Keväällä 1795 Pariisiin vasta hiljattain palannut Vaublanc antoi julkaista nimettömänä teoksensa Réflexions sur les bases d'une constitution par le citoyen ***, jonka silloinen kansalliskonventin jäsen ja hänen ystävänsä Jean-Baptiste-Marie-François Bresson esitteli taiteilijanimi Louis-Philippe de Ségurin teoksena ja määräsi tekstin painettavaksi. Tässä teoksessa Vaublanc ajoi kaksikamarisen parlamentin luomista voimassa olleen yksikamarisen rakenteen sijalle. Hänen mukaansa yksikamarinen hallinto, jonka säätämää perustuslakia (vuodelta 1793) hän kritisoi, oli ollut yksi hirmuhallinnon aiheuttajista. Toiminnan tehostamiseksi hän ehdotti myös yhden henkilön asettamista lain toimeenpanovallan johtoon. Näin Vaublanc siis vastusti parlamentaarisella tasolla toimikuntahallintoa eli direktoriota viisine johtajineen.

Teoksen ilmestyttyä (direktorion) vuoden III perustuslakia muotoileva komissio, johon kuuluivat Daunou ja François-Antoine de Boissy d'Anglas, kutsui Vaublacin kertomaan ajatuksistaan. Hän kieltäytyi, mutta tästä huolimatta osaa hänen neuvoistaan kuitenkin noudatettiin, sillä uuden perustuslain myötä Ranskassa nähtiin ensimmäisen kerran kahteen sataan vuoteen parlamentissa kaksi kamaria. Kamareita kutsuttiin nimillä ”vanhempien neuvosto”, Conseil des Anciens ja lainsäädäntövaltaa edustanut ”viidensadan neuvosto” Conseil des Cinq-Cents.

Vaublanc vastusti 5. ja 13. fructidoria vuonna III (23. ja 31. elokuuta 1795) säädettyjä asetuksia, jotka tähtäsivät enemmistön uudelleenvalintaan ja vallassa pitämiseen. Tämä kahden kolmasosan asetukseksi kutsuttu uudistus sai maltilliset poliitikot epätoivon valtaan. Yhdessä Antoine Chrysostome Quatremère de Quincyn kanssa Vaublanc otti aktiivisen roolin kuningasmielisten kansannousun järjestämisessä 13. päivänä vendemiairea vuonna IV (5. lokakuuta 1795). Kuningasmielisten keskuskomitean jäsenenä hän tutustui tällöin kenraali Vendémiaireksi kutsutun kenraali Bonaparten taktiseen nerouteen.

25. vendémiaire-kuuta (17. lokakuuta) kenraali Lostangen johtama ja Théâtre-Françaisissa päämajaansa pitänyt sotilaskomissio tuomitsi Faubourg Poissonnièren kuningasmielisten osaston johtajana toimineen Vaublancin poissaolevana kuolemaan. Uusi tuomio pakotti hänet jälleen piiloutumaan. Hän suojautui Bressonin vaimon ystävättären, kirjailija Sophie Cottinin, luokse ja käytti eristystä hyväkseen omistautuen piirtämiselle, joka oli yksi hänen intohimoisista harrastuksistaan.

Joitakin päiviä aikaisemmin uusiin vaaleihin pakotettu kansalliskonventti oli kutsunut koolle vaalikollegiot. Vaalissa kuningasmieliset saivat enemmistön niin senaatissa kuin viidensadan neuvostossa. 15. lokakuuta Melunin vaalikollegio valitsi Vaublancin edustajakseen viidensadan neuvostoon. Ennen paikkansa ottamista hänen piti kuitenkin odottaa, että hänen ystävänsä Desfourneaux ja Pastoret saisivat kumotuksi hänen tuomionsa perustuslainvastaisesta toiminnasta. Tätä kuitenkin helpotti elokuun lopussa 1796 herännyt pelko tasavertaisten salaliittoa (Conjuration des Égaux) kohtaan. Tämä Gracchus Babeufin johtama liike oli syntynyt elintarvikkeiden kalleuden synnyttämästä yhteiskunnallisesta toivottomuudesta, ja se pyrki hallituksen kaatamiseen.

Vaublanc lausui 2. syyskuuta 1796 kuuluisan valansa: ”Vannon vihaavani kuninkuutta ja anarkiaa!” Tästä kerrottiin tarinaa, jonka mukaan yksi hänen vuoripuolueeseen kuuluvista avustajistaan olisi huudahtanut hänelle ”Kovempaa”, ja Vaublanc olisi häkeltymättä vastannut: ”Ja te, hiljempaa!”

Kolmasosan edustajista vaihtaneet vuoden V vaalit (toukokuussa 1797) suosivat kuningasmielisiä, jotka saivat enemmistön molemmissa kamareissa. Näin ollen 20. prairialia vuonna V (20. toukokuuta 1797) Pichegru valittiin viidensadan neuvoston ja Barbé-Marbois vanhain neuvoston puheenjohtajaksi. Vaublanc taas valittiin yhdeksi viidensadan neuvoston toimiston neljästä sihteeristä. Muita sihteereitä olivat Joseph-Jérôme, Siméonin kreivi, Henry-Larivière ja Jean-Nicolas-Jacques Parisot.

Samana päivänä lainsäätäjäkunta ryhtyi siirtämään tehtävistään arvalla paikalleen valittua tasavaltalaisjohtajaa Étienne-François Le Tourneuriä. Hänet korvasi silloinen Sveitsin suurlähettiläs, maltillisen kuningasmielinen François de Barthélemy. Vaublanc äänesti nimitystä vastaan. Hänen ehdokkaansa olisi ollut kovista otteistaan tunnettu kenraali de Beurnonville.

Direktorion enemmistö kannatti lehdistönvapautta, joka antoi mahdollisuuden maan hallinnon avoimeen arvosteluun. Robespierren kukistuttua 9. thermidoria vuonna II oli heti seuraavana päivänä perustettu maltillisten tasavallankannattajien muodostama Clichy-klubi, johon Vaublanc kuului yhtenä sen arvostetuimmista jäsenistä. Klubi pystyi säätelemään jäsenistönsä kautta molempia neuvostoja ja uhkasi näin suoraan direktoriota. Saatuaan nimityksen Viidensadan neuvoston tarkastuskomiteaan yhdessä Pichegrun, Isidore-Étienne Delaruen, Antoine Claire Thibaudeaun ja Émeryn kanssa, Vaublanc sai tehtäväkseen komiteoiden toiminnan ja sisäisen turvallisuuden tarkkailun. Tuloksena oli, että Vaublanc pystyi antamaan määräyksiä neuvostojen toimintayksiköille.

Nurkkaan ahdistettuna direktorio hyökkäsi kohti Pariisia edennyttä 80 000 miestä vahvaa Sambre-et-Meusen armeijaa, jota johti Lazare Hoche. Samaan aikaan Vaublanc pyysi ja sai neuvostolta luvan hajottaa poliittiset klubit, joihin kuului muun muassa Jakobiiniklubi.

Neuvostojen painostamina kolme tasavaltaa kannattavaa johtokunnan jäsentä (directoria), Barras, Reubell ja La Réveillière-Lépeaux, aloittivat ministeriön uudelleenjärjestelyn 16. heinäkuuta 1797, kuningasmielisten tappioksi. Syyskuun alussa Vaublanc ja hänen edustajatoverinsa amiraali Louis Thomas Villaret de Joyeuse sekä muutama muu Clichy-klubin jäsen lähes onnistuivat vallankaappaushankkeessaan kolmen tasavaltalaisdirektorin triumviraattia vastaan.

"Suureksi Carnot'ksi" kutsutun direktorin vakuuttanut Clichy-klubin jäsenten suunnitelma oli yksinkertainen. Vaublancin tuli pitää Viidensandan neuvostossa 4. syyskuuta puhe, jossa syytettiin kolmea tasavaltalaista direktoria. Sillä aikaa Carnot’n salaliittoon vakuuttama lainsäädäntökunnan kaartin päällikkö, kenraali Pichegru tulisi pidättämään direktorit.

Valitettavasti vain kenraali Bonaparte, silloin Italian armeijakunnan päällikkö, sai kiinni kuningasmielisten agentin Antraiguesin herttuan, jolla oli hallussaan salaliittoa koskevia ja Pichegrun petollisuuteen liittyviä asiakirjoja. Hän lähetti kenraali Augereaun joukkoineen Pariisiin, jossa tämä kuulutti kaikkialla Pichegrun petosta: tämä oli fructidorin 18. päivän vallankaappaus vuonna V (4. syyskuuta 1797). Salaliiton päämiehet joko pidätettiin ja karkotettiin Guyanaan Pichegrun ja Barthélémyn tavoin tai he joutuivat pakenemaan, kuten Carnot ja Vaublanc.

Jälkimmäinen onnistui livahtamaan piiritetystä Pariisista Rochambeaun avustamana, vuokravaunuihin kätkeytyneenä. Monenlaisiin valepukuihin turvautuen hän pakeni ystävänsä Pastoret’n kanssa Sveitsin kautta Italiaan.

Vaublancin paluu Ranskaan tuli mahdolliseksi brumairen 18. päivänä vuonna VII (10. marraskuuta 1799) tapahtuneen vallankaappauksen jälkeen, kun konsulihallinto salli maanpakolaisten palaamisen. Tällöin Vaublanc esiteltiin Napoleon Bonapartelle.

Vuonna 1800 konservatiivinen senaatti valitsi Vaublancin 300 edustajan joukosta edustamaan Calvadosia ja toimimaan viiden vuoden pituisen kauden raha-asiainhoitajana, kvestorina. Muiden tehtäviensä ohella hänen piti laatia raportteja konsulin toimista.

Joissakin Vaublancin tuon kauden puheissa näkyy ihailu ja kiitollisuus, joita hän tunsi Napoléon Bonapartea kohtaan siitä, että tämä oli palauttanut ”järjestyksen Ranskaan ja lopettanut pappien vainoamisen”. Esimerkkinä voidaan mainita hänen puheensa lainsäätäjäkunnan jäsenenä konsuleille 24. floréalia vuonna X, kaunopuheiset sanat 1. konsulille, tai 13. tammikuuta 1805 (24. nivôsea vuonna 13) pidetty puhe tällä kertaa Napoléon I:n edessä, josta oli tällä välin tullut ranskalaisten keisari. Se lausuttiin lainsäätäjäkunnan huoneessa pidetyssä keisaria esittävän marmoripatsaan paljastusjuhlassa yhdessä silloisen puhemiehen Jean-Pierre Louis de Fontanesin kanssa. Patsas oli pystytetty kunnioittamaan uuden siviililain alullepanijaa. Se oli alkuperäiseltä nimeltään Code civil, mutta tunnetaan nykyisin myös nimellä Code Napoléon.

Vaublanc oli lainsäätäjäkunnan puhemiehenä 21. huhtikuuta – 7. toukokuuta 1803. Matkallaan keisarin kruunajaisiin paavi Pius VII yöpyi 4. tammikuuta 1804 hänen luonaan Montargisissa, osoitteessa 28 rue de Loing.

Edustajakauden lopussa 1805 Seine-et-Marne -seudun vaalikollegio asetti Vaublancin ehdokkaakseen senaattiin, mutta paikkaa ei tullut. Kiinnostuneena hiljattain uudistetusta aluehallinnosta Vaublanc haki ja sai paikan maaherrana. Hänet kautensa alkoi Metzissä 1. helmikuuta 1805 ja päättyi vuonna 1814. Hän tuli tunnetuksi aktiivisuudestaan, ja Odette Voillardin mukaan hän ”piti yllä mitä parhaimpia suhteita maamme aatelisiin”. Sama lähde kertoi hänen kulkevan tyylikkäänä ympäri aluetta ratsain eikä vaunuissa, kuten tärkeillä herroilla oli tapana. Samoin hänellä oli taipumus nimittää johtaviin asemiin vanhan järjestelmän tärkeitä perheitä. Tällä osittain saksaa puhuvalla seudulla hän ajoi myös ranskan käyttämistä julkisin varoin ylläpidetyissä kouluissa.

Napoléon kiitti Vaublancia innokkuudesta kunniamerkein: hänestä tuli Kunnialegioonan komentaja, ritari 28. marraskuuta 1809, hän sai perinnöllisen keisarikunnan paronin arvon 19. joulukuuta 1809, ja hänet palkittiin 17. heinäkuuta 1810 maatilalla Hannoverissa. Vuonna 1812 hän siirrätti paronin arvon lapsenlapsellensa Henri-Martial-Adolphe de Segondille . Kun hänestä vuonna 1813 tuli keisarikunnan kreivi, arvo ei ollut perinnöllinen, mutta Vaublanc otti arvonimen käyttöön.

Heinäkuussa 1812 Vaublac tapasi Metzin kautta matkustaneen keisarin. Hän kertoi muistelmiensa kolmannen osan mukaan tälle huolistaan tulevan Venäjän sotaretken suhteen, mutta hän ei tullut kuulluksi. Kun Mainzin armeija oli vetäytynyt Leipzigista 1813, haavoittuneet hakivat suurin joukoin turvaa Metzistä. Tuloksena oli pilkkukuume-epidemia. Myös Vaublanc sairastui ja toipui vain vaivoin.

Vuonna 1814 Vaublanc avasi Metzin portit ja toivotti liittouman joukot innokkaasti tervetulleeksi.

Vaublanc sai pitää maaherranpaikkansa Mosellessa myös monarkian palauttamisen jälkeen, ja hänet ylennettiin Kunnialegioonan upseeriksi 23. elokuuta 1814. Napoleonin satapäiväisen uushallinnon aikana hän ylläpiti Metzin kaupungin lojaalia asennetta Ludvig XVIII:a kohtaan ja koetti yhdessä Metzin sotavoimien päällikön, marsalkka Oudinot’n kanssa estää Bonaparten kannattajien kokoontumisia. Le Moniteur Universel -lehdessä julkaistu pidätysmääräys pakotti Vaublancin pakenemaan Luxemburgin suuntaan, jossa hän liittyi kuninkaan seuraan Ghentissä.

Muistelmissaan Vaublanc muisteli kohtaamistaan upseerin kanssa, joka nolostui joutuessaan pidättämään hänet Metzissä: ”Olkaa huoletta minun osastani. Mutta teidän täytyy ajatella itseänne, eihän sovi, että teidän nähdään lähtevän maaherrantalon pihalta.” Tämän jälkeen Vaublancin kerrotaan ohjanneen tämän sivuoven kautta pihalle ennen kuin pakeni itse ratsain.

Paluumatkalla hän kohtasi Chateaubriandin, joka mainitsi hänet teoksessaan Mémoires d'outre-tombe: ”Herrat Vaublanc ja Capelle liittyivät seuraamme. Jälkimmäinen väitti, että hänellä oli kaikkea salkussaan. ’Haluatteko Montesquieutä?, tässä, Bossuet’tä?, tuossa’.” Vaublanc lähetti Artois’n kreivin kautta kuninkaalle useita muistioita maan tilasta ja ennusti majesteetin ”olevan paluumatkalla Pariisiin ennen kuin kaksi kuukautta olisi kulunut”.

Palattuaan valtaan Ludvig XVIII kiitti Vaublancia saamastaan tuesta Napoleonin sadan päivän hallinnon aikana ja nimitti hänet heti neuvonantajakseen ylentäen hänet 27. joulukuuta 1815 Kunnialegioonan korkeimpaan upseeristoon.

12. heinäkuuta 1815 Ludvig XVIII nimitti Vaublancin Bouches-du-Rhônen maaherraksi tehtävänään vapauttaa 500–600 Marseilleen vangittua bonapartistia. Hän kuitenkin perääntyi korrektisti tästä yllättävästä ja olosuhteisiin nähden sopimattomasta tehtävästä. Marseille oli nimittäin antautunut englantilaisille joukoille, ja siellä oli verisiä Bonaparten vastaisia yhteenottoja.

Haluten häivyttää bonapartistisen taustansa Vaublanc tuli tunnetuksi yhtenä kiihkeimmistä äärirojalistien eli "ultrapuolueen" kannattajista. Victor Hugo ivasi häntä teoksessaan Kurjat kertomalla, kuinka Vaublanc sisäministerinä ollessaan poistatti Pariisin siltojen N-kirjaimia, esimerkkinä Pont d'Iénan silta.

26. syyskuuta 1815 hänet nimitettiin sisäministeriksi läheisen tuttavansa, Artois’n herttuan, päättäväisten otteiden ansiosta. Kansalliskokouksen uuden puhemiehen Richelieun herttuan oli pakko nimittää Vaublanc, mutta kun hän koetti estää tätä ottamasta virkaa vastaan, hän ei ollut riittävän nopea käänteissään. Heti hyvän uutisen kuullessaan Vaublanc oli rientänyt ottamaan aseman haltuunsa. Nimityksen toimeenpano osoittaa Artois’n herttuan suuren vaikutusvallan veljensä hallintoon. Herttualla oli kilpaileva hovi Marsan-paviljongissa, ja hänen tavoitteensa oli palauttaa absoluuttinen monarkia kumoamalla Ranskan suuren vallankumouksen pääasialliset tulokset.

Samaan aikaan elänyt saksalainen historioitsija Rudolf von Thadden arvioi, että Vaublancin nimityksessä oli enemmän kysymys hänen menneisyydestään kuin hänen kyvyistään. Emmanuel de Waresquiel ja Benoit Yvert menevät vielä pitemmälle tunnistaessaan Vaublancissa "kyvyttömyyden, johon voi verrata vain hänen omahyväisyyttään".

Ministeriönsä johdossa Vaublanc levitti vastavallankumouksellista toimintaa ja kiihkeää kuningasmielisyyttä niin valtaisalla voimalla, että itse kuningas kuvasi hänen toimintaansa ”hengästyttävän uhrautuvaksi”. Kun keskusteltiin lakiehdotuksesta, jolla olisi otettu uudelleen käyttöön esiäänestys edustajainhuoneessa, jota pilkaten kutsuttiin "piilokamariksi” eli ”la Chambre introuvable”, Vaublanc puuttui puheeseen ja huudahti ”Ranska tahtoo kuninkaansa”. Se sai aikaan suosionosoituksia niin edustajilta kuin yleisöltäkin: kaikki nousivat seisomaan toistaen: ”Kyllä, Ranska tahtoo kuninkaansa!”

2. lokakuuta 1815 hän lähetti kiertokirjeen kaikille maaherroille muistuttaen heitä asioiden tärkeysjärjestyksestä viranhoidossa tuona vaikeana aikana: "Asettakaa tehtävissänne ensisijalle järjestyksen säilyttäminen... tarkkaavaisuus varoittaa epäjärjestyksestä ja tekee voimankäytön tarpeettomaksi." Hän vahvisti maaherrakunnan kuningasmielisyyttä siirtämällä syrjään tai panemalla viralta 22 maaherraa niin, ettei hänen ministerinkautensa päättyessä ollut jäljellä ainoatakaan maaherraa, joka olisi jollain tavoin noussut esiin Napoleonin sadan päivän kaudella.

18. marraskuuta hän allekirjoitti määräyksen, jonka tarkoitus oli korvata kansalliskaartin esikunta kolmella tarkastajalla – inspecteurs généraux – jotka olivat jäseniä colonel-général neuvostossa, jonka pää oli itse Artois’n herttua. Tämä poisti toisilta ministereiltä oikeuden puuttua sen nimityksiin ja antoi ultrille mahdollisuuden hivuttautua mukaan.

13. tammikuuta 1816 Vaublanc lyhensi kaupungin ja kunnanjohtajien sekä heidän apulaisjohtajiensa vaalikautta kahdella vuodella. Vaublanc selitti asiaa maaherroille näin: ”Uudistuksen myötä teidän täytyy päästä eroon niistä johtajista ja apulaisjohtajista, jotka ilman tätä muodollista erottamista jatkaisivat tehtävissään, joihin huonosti sopivat.”

Vahvistamalla allekirjoituksensa asetuksessa 21. maaliskuuta 1816 Vaublanc osallistui ristiriitaisia tunteita herättäneeseen Ranskan instituutin uudelleenjärjestelyyn. Se sai alkunsa Ranskan akatemian elinikäisen sihteerin Jean Baptiste Antoine Suardin kirjeestä: ”En voi kuin toistaa aina uudestaan, että instituutissa on näkyvissä vallankumouksellista henkeä, jonka vaikutusmahdollisuudet pitää kiireesti lopettaa viisaalla varovaisuudella eräiden asetusten muotojen suhteen, joihin varmaankin ryhdytte”. Järjestely antoi Vaublancille mahdollisuuden nimetä suoraan yhdeksän akateemikkoa yhdestätoista.

Kuninkaallisen hyväntahtoisuuden ansainnut uudistus otettiin vastaan ristiriitaisin tuntein. Liberaalipuolue syytti häntä siitä, että hän oli nostanut runoilija Arnaultin sijalle Richelieun herttuan, Roedererin sijalle Lévis'n herttuan ja Charles-Guillaume Étiennen sijalle Choiseul-Gouffierin herttuan, kaikki henkilöitä, joiden kirjallisia avuja pidettiin vähäisinä. Tästä hän sai pilkkanimen "Maupeou de la littérature".

Jatkaen puhdistuksia Vaublanc ehdotti taideministeriön luomista Châteaubriandia varten, mutta Richelieun herttua tyrmäsi ajatuksen. 6. huhtikuuta 1816, hänet valittiin riippumattomaksi jäseneksi taideakatemiaan, josta hän oli häätänyt taidemaalari Davidin.

Sisäministerinä Vaublancin piti esitellä uusi vaalilaki. Vuoden 1814 lain pykälään 37 nojautuen hän ehdotti, tosin vakaumusta vailla, että alahuoneen jäsenistä yksi viidesosa valittaisiin vuosittain kaksitasoisella menettelyllä, jonka tarkoitus oli varmistaa kuningasmielisten asema. Ehdotus hylättiin äänin 89–57. Itse asiassa edustajat halusivat itse olla vallassa mahdollisimman pitkään ja niin he tekivät vastaehdotuksen, jonka mukaan kaikki paikat täytettäisiin joka viides vuosi. Ehdotus ei kuitenkaan saanut hallituksen siunausta. Näin Ranska jäi ilman vaalilakia.

10. huhtikuuta 1816 Decazes keskeytti ministerikokouksen huutamalla: ”Ettehän te ole kuin Artois’n kreivin ministeri, ja haluaisitte olla kuninkaan ministereitä mahtavampi!” Tähän Vaublanc vastasi purevasti: ”Jos olisin teitä mahtavampi, käyttäisin valtaani voidakseni syyttää teitä petoksesta, sillä te, herra Decazes, olette pettänyt niin kuninkaan kuin maanne.”

Keväällä 1816 jotkut Teknisen korkeakoulun (École polytechnique) opiskelijat olivat aiheuttaneet ”meteliä ja epäjärjestystä”. Vaublanc osallistui heidän erottamiseensa 13. huhtikuuta 1816. Suuri osa heistä oli ollut Bonaparten kannattajia aina toisesta restauraatiosta alkaen, joten erottamiseen oli poliittinen syy.

Ranskaa miehittäneet olivat huolissaan Ranskan hallituksessa ilmenevästä eripurasta. Venäjän Pariisin suurlähettiläs, korsikalainen Carlo Andrea Pozzo di Borgo, nimesi syyksi Vaublancin: "Yksi syy epäjärjestykseen on ministeriön epätasainen koostumus; sisäministerin poisjäänti on halvaannuttanut kruunun auktoriteerin ja vaikutuksen kamareissa.”

Vaublancin suosiota söivät hänen ja ministerien Richelieu ja Decazes repivät henkilösuhteet, hänen ja Monsieurin (tuleva Kaarle X) kiinteä yhteys, voimakas purkaus kokouksessa 10. huhtikuuta sekä vielä kuninkaalle jätetty muistio, jossa hän korosti "välttämätöntä pakkoa kulkea vakaammin ja päättäväisemmin".

Ministeri Richelieu pakotti kuninkaan erottamaan Vaublancin uhkaamalla erota itse. Kuningas suostui, ja kun hän pyysi määräyksen allekirjoitettavakseen, kohtaus alkoi saada farssin piirteitä, ainakin Louis-Mathieu Molén kuvauksen mukaan: "Herra Richelieu rupesi toteuttamaan kuninkaan pyyntöä, mutta huomasi, että oli joko unohtanut salkkunsa avaimen tai ei löytynyt sitä, ja tuntiessaan, ettei tätä hetkeä saanut hukata, hän punehtui kasvoiltaan ja repi tuskaantuneena salkkunsa kahtia ojentaen määräyksen kuninkaalle, joka allekirjoitti herra Lainén nimityksen sisäministeriksi osoittamatta minkäänlaisia tunteen tai hämmästyksen merkkejä."

Vaublanc jätti ministeriön 8. toukokuuta 1816 vain vähän sen jälkeen kun hänen ehdottamansa vaalilain uudistus oli hylätty. Samana päivänä lähti myös oikeusministeri François Barbé-Marbois, joka oli erotettu Artois’n herttuan vaatimuksesta, tasapainon vuoksi. Lähtiäisiksi Vaublanc sai kuninkaalta valtioministerin ja yksityisneuvoston jäsenen arvonimet.

Kun alahuonetta uudistettiin viidennes kerrallaan, Calvadosin vaalikollegio äänesti Vaublancin edustajakseen 13. marraskuuta 1820 (sekä uudelleen 10. lokakuuta 1821 ja 6. maaliskuuta 1824, mutta ei enää 1827). Hän istui äärikuningasmielisten joukoissa. Vuonna 1822 hänet valittiin yhdeksi varapuhemiehistä.

Samaan aikaan myös Guadeloupe valitsi hänet edustajakseen vuosiksi 1820–1830. Vaublanc omisti Basse-Terren alueella osan sokeritehtaasta. Hän suositteli lukuisia muutoksia oikeusjärjestykseen ja siirtokuntien hallintoon, yhtenä esimerkkinä varaston luominen.

Yhdessä joidenkin aatelissyntyisten edustajakollegoiden kanssa hän kontrolloi osaa äärikuninkaallisesta lehdistöstä, kuten "La Quotidienne" ja "Le Drapeau Blanc".

Toukokuussa 1823 hän otti kantaa Espanjan retken puolesta, ja hänet nimitettiin kuninkaan vaatimaan ja marsalkka Macdonaldin johtamaan väärinkäytöksiä tutkivaan komissioon.

Vaublanc oli juuri nimitetty uudelleen korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja hän oli saanut kirjallisen lupauksen noususta päärien kamariin, kun Kaarle X luopui vallasta.

Ludvig-Filipin noustua valtaan 1830 Vaublanc vetäytyi julkisuudesta. Hän kirjoitti muistelmansa, jotka julkaistiin vuonna 1833. Vaublanc kuoli Pariisissa 21. elokuuta 1845 ollessaan lähes 90-vuotias ja melkein sokea.

• Rapport sur les honneurs et récompenses militaires, le 28 janvier 1792, fait à l'Assemblée nationale, au nom du Comité d'instruction publique. Teksti verkossa : [1], 1792
• Réflexions sur les bases d'une constitution salanimellä LouisPhilippe de Segur. Paris Imprimerie nationale, Prairial an III (70 sivua), 1795
• Rivalité de la France et de l'Angleterre, 1808
• Tables synchroniques de l'histoire de France, 1818
• Le dernier des Césars ou la chute de l'Empire romain d'Orient (12-osainen runo), 1819
• Du commerce de la France en 1820 et 1821, Paris, J-C Trouvé ja Goujon, 1822
• Des administrations provinciales et municipales. Teksti verkossa: [2], 1828
• Mémoires sur la Révolution de France et recherches sur les causes qui ont amené la Révolution de 1789 et celles qui l'ont suivie (4 osaa). Teksti verkossa: [3], [4] ja [5] 1833
• Essai sur l'instruction et l'éducation d'un prince au XIXeme siècle, destiné au duc de Bordeaux, 1833
• Fastes mémorables de la France, 1838
• Souvenirs (2 osaa), Paris, Ponce Lebas et Cie, 1839
• Soliman II, Attila, Aristomène (kokoelma murhenäytelmiä, painos 200 kpl), 1839
• De la navigation des colonies, 1843
• Un an sur la grand'route, Montsouris
• Le courage des françaises

• Fonds Viénot et Vaublanc, 239 AP, Etat sommaire des fonds d'archives privées, Centre historique des archives nationales, sivu 303. [6]^{[vanhentunut linkki]}
• Evelyne Lever: Louis XVIII, Fayard, 1988. ISBN 2-213-02029-9.
• Emmanuel de Waresquiel ja Benoit Yvert: Histoire de la Restauration. 1814–1830. Naissance de la France moderne. Perrin, 1991. ISBN 2-262-00912-0
• Biographie universelle ancienne et moderne: histoire par ordre alphabétique de la vie publique et privée de tous les hommes (Michaud) (liite)
• Adolphe Robert, Edgar Bourloton, Gaston Cougny (s.d.): Dictionnaire des parlementaires français depuis le 1er mai 1789 jusqu'au 1er mai 1889, Paris: Bourloton Editeur, 1889–1891, 5 osaa.
• Vincent-Marie Viénot'n, Vaublancin kreivin muistelmat: Mémoires sur la Révolution de France et recherches sur les causes qui ont amené la Révolution de 1789 et celles qui l'ont suivie (4 osaa), Chez G-A. Dentu, imprimeur-libraire, rue d'Erfurth, n 1 bis, Paris, 1833. E-teksti Base BNF Gallica -sivuilla. [7], [8] ja [9]
• Emile Decoudray: Elämäkerta Vincent-Marie Viénot de Vaublancista sivulla 1049 teoksessa Dictionnaire historique de la Révolution française, jonka ovat toimittaneet Albert Soboul, M. Suratteau ja François Gendron, Presses Universitaire de France, 1989. ISBN 2-13-042522-4.
• Ranskan parlamentin kokoelmat 1787–1860: Recueil complet des débats législatifs et politiques des Chambres françaises. Première série, 1787 à 1789. Tomes LI, XLII et XLIII.

• Tome III: La révolution: la conquête jacobine Teoksen Origines de la France contemporaine sähköinen versio. (ranskaksi)
• Le ministère — Restauraton (Arkistoitu – Internet Archive) Ranskan sisäministeriön sivuilla. (ranskaksi)
• Biographies des acteurs de la proclamation de l'Empire en 1804 (Arkistoitu – Internet Archive) napoleonica.org-sivuilla. (ranskaksi)
• Vincent Marie Viénot-Vaublanc, Virtual American Biographies Virtualology.com-sivuilla. (englanniksi)
• Dupatyn veistämä Vincent-Marie Viénot'n kipsimuotokuva (Arkistoitu – Internet Archive), teos näytteillä Dahesh Museum of Art -museossa, New York. (englanniksi)

Ranskan tasavalta (ransk. République française) eli Ranska (ransk. France, [fʁɑ̃s]) on valtio, joka koostuu Länsi-Euroopassa sijaitsevasta ydinalueesta sekä useista merentakaisista alueista.

Merentakaiset alueet mukaan luettuna Ranskan pinta-ala on 643 801 neliökilometriä ja väkiluku on noin 67,5 miljoonaa. Ranskan eurooppalainen ydinalue, jota kutsutaan termillä France métropolitaine, sijaitsee lauhkealla ilmastovyöhykkeellä lukuun ottamatta aivan eteläisintä seutua, jossa vallitsee välimerenilmasto. Euroopan Ranskan pinta-ala on 551 500 neliökilometriä, joten se on maanosansa kolmanneksi laajin valtio Venäjän ja Ukrainan jälkeen.

Nykyisen Ranskan valtion katsotaan syntyneen vuonna 843, kun Kaarle Suuren pojanpojat jakoivat Frankkien valtakunnan keskenään Verdunin sopimuksella. Näin syntyi kolme valtakuntaa, joista läntisin, Länsi-Frankia, kattoi suurin piirtein nykyisen Manner-Ranskan alueen. Länsi-Frankiassa valtaan nousi vuonna 987 Hugo Capet. Hänen jälkeläisiään ovat kaikki Ranskan kuninkaat eli kapetingit, myös suvun sivuhaaroihin kuuluneet Valois’t ja Bourbonit.

Ranska on Yhdistyneiden kansakuntien jäsen, Euroopan unionin ja Naton perustajajäsen ja YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen. Se on myös ydinasevalta. Ranskan viidennen tasavallan perustuslaki hyväksyttiin vuonna 1958, mistä lähtien maa on ollut puolittain presidenttivaltainen tasavalta.

Ranska on paitsi teollisuusmaa, myös Euroopan tärkein maatalousmaa, ja suuri viinintuottaja. Se on myös yksi maailman suosituimmista matkakohteista: vuonna 2007 maassa vieraili yli 80 miljoonaa turistia.

Ranskan kieli on maan yleisin ja ainoa virallinen kieli. Vähemmistökieliä, kuten bretonia ja baskia, saa opettaa koulussa vapaaehtoisina aineina. Suurin uskonto on kristinusko, mutta Ranska on sekulaari valtio ja maassa asuu paljon uskonnottomia ihmisiä ja ateisteja. Toiseksi suurin uskonto Ranskassa on islam. Ranskan kulttuurimatkakohteista tunnetuimpia ovat Louvren taidemuseo, Eiffelin torni, Pompidou-keskus ja Versailles’n palatsi. Ranskan kuvataide kukoisti etenkin impressionismin aikana, ja 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Pariisista tuli taidemaailman keskus. Ranskalaisen Pierre de Coubertinin aloitteesta perustetut nykyaikaiset olympialaiset on järjestetty Ranskassa viisi kertaa ja kesäolympiakisat järjestetään jälleen Pariisissa vuonna 2024.

Manner-Ranska sijaitsee Länsi-Euroopassa Atlantin valtamereltä Välimerelle ulottuvalla alueella. Sitä rajaavat pohjoisessa Englannin kanaali, lännessä Biskajanlahti, etelässä Pyreneet ja Välimeri sekä idässä Alpit, Juravuoret ja Rein. Naapurivaltioita ovat Belgia, Luxemburg, Saksa, Sveitsi, Italia, Espanja, Andorra ja Monaco. Manner-Ranskaan kuuluu myös Korsikan saari (ransk. la Corse) Välimeressä. Manner-Ranskan pinta-ala on 551 500 neliökilometriä, ja rantaviivaa sillä on 3 427 kilometriä.

Ranskan merentakaisista hallintoalueista suurin on Ranskan Guayana (ransk. la Guyane française) Karibianmeren etelärannikolla. Lisäksi hallintoalueisiin kuuluu Uuden-Kaledonian saariryhmä (la Nouvelle-Calédonie), Ranskan Polynesia (ransk. la Polynésie française) ja lukuisia muita pieniä saaria ja atolleja ympäri maailmaa. Merentakaisten alueiden yhteenlaskettu pinta-ala on 91 927 neliökilometriä. Näin ollen valtion kokonaispinta-ala on 643 801 neliökilometriä. Tästä alueesta vesistöä on 3 374 km². Rantaviivaa valtiolla on 4 853 kilometriä.

Ranskan korkein kohta, Mont Blanc (4 810 metriä), sijaitsee Alpeilla Ranskan ja Italian rajalla. Mont Blanc on näkökulmasta riippuen Euroopan korkein kohta tai ainakin kuuluu viiden korkeimman joukkoon. Matalin kohta Ranskassa on kaksi metriä meren pinnan alapuolella oleva kohta Rhônejoen suistossa.

Suurin osa Manner-Ranskasta on alankoa. Alankoalue ulottuu Belgian ja Saksan rajoilta Bretagneen ja sieltä rannikkoa myöten kaartuen Rhônen suistoalueelle. Rhônen lisäksi Ranskan tärkeimpien jokien, Seinen, Loiren ja Garonnen, suistoalueet sijaitsevat alangolla. Alanko on hyvää viljelysmaata, sillä se on tasaista ja hedelmällistä. Suurin osa siitä onkin otettu viljelykseen.

Manner-Ranskan keski- ja eteläosissa sijaitsee Keskiylänkö (ransk. le Massif Central), joka kattaa suunnilleen kuudesosan maan pinta-alasta. Keskiylängön eteläosissa sijaitsee korkea ja kuiva kalkkikivitasanko, mutta luoteessa nuorehkoista ja kuluneista tulivuorista on syntynyt laajoja vuoristoja, ja kaakossa jyhkeät graniittimassiivit muodostavat jyrkän seinämän Rhône- ja Saônejokien laaksoihin. Keskiylängön korkein kohta on 1 885 metriä korkea Puy de Sancy. Keskiylänköä halkovat useat jokisolat. Rhônen laakso erottaa Keskiylängön Alpeista. Alpit hallitsevat Kaakkois-Ranskan maisemaa, ja ne muodostavat luonnollisen Italian vastaisen rajan. Alppien pohjoispuolella on korkeat kalkkikiviset Juravuoret, jotka erottavat Sveitsin ja Ranskan. Juravuoria halkoo Rhône, joka virtaa Genevenjärvestä kohti Lyonia. Muita vuoristoalueita ovat Pyreneet etelässä Espanjan ja Andorran rajalla ja metsäiset Vogeesit Reinin laakson reunalla.

Manner-Ranska sijaitsee lauhkealla vyöhykkeellä lukuun ottamatta aivan eteläisintä osaa, jossa vallitsee välimerenilmasto. Vaikka Pohjois- ja Etelä-Ranskassa sademäärä on suunnilleen sama, Pohjois-Ranska sijaitsee länsituulten vyöhykkeellä ja siellä sataa tasaisesti ympäri vuoden. Etelä-Ranskassa lähes kaikki sade saadaan viileään talviaikaan.

Esimerkiksi Pohjois-Ranskan Brestissä kylmimmän kuukauden keskimääräinen alin lämpötila on noin neljä astetta ja lämpimimmän keskimääräinen korkein lämpötila noin 21 astetta. Etelä-Ranskan Nizzassa kylmimmän kuukauden keskimääräinen alin lämpötila on noin viisi astetta ja lämpimimmän keskimääräinen korkein noin 27 astetta.

Pohjois-Ranska Pariisista pohjoiseen kuuluu lehtimetsävyöhykkeeseen, jossa on atlanttinen ilmasto. Alueella luontainen kasvillisuus on pyökin ja talvitammen muodostamaa sekametsää. Myös euroopanmarjakuusi ja muratti luonnehtivat Pohjois-Ranskan luontaista kasvillisuutta. Keski-Ranskassa, kuten Bordeaux'n seudulla, luontainen kasvillisuus on Pohjois-Ranskan tapaan talveksi lehtensä pudottava lehtimetsä, mutta kasvillisuudessa on nähtävillä myös välimerellisiä piirteitä. Välimeren rannikolla kasvillisuus poikkeaa dramaattisesti muusta Ranskasta, ollen tyypillistä ainavihantaa välimerenkasvillisuutta, korkkitammen ja rautatammen muodostamia metsiä ja macchia-pensastoja. Seassa kasvaa kuitenkin myös harvakseltaan kesävihantia, talveksi lehtensä varistavia puita. Korsikalta sen sijaan kesävihannat puut puuttuvat jo kokonaan.

Vielä kivikaudella Ranskan alue oli kokonaan metsän peitossa, mutta valtaosa metsistä on kaadettu maanviljelyn tieltä, ja laajoja metsäalueita on enää vuoristoissa ja viljelykelvottomilla alueilla. 1900-luvulla maahan on istutettu havumetsiä, ja nykyisin pinta-alasta on metsää noin neljännes.

Ranskassa eläviä suurikokoisia maanisäkkäitä ovat villisika, saksanhirvi, metsäkauris, susi, kettu, karhu, mäyrä, gemssi ja vuorikauris. Merialueilla elää delfiinejä. Ranskassa on tavattu kaikkiaan 565 lintulajia. Niistä erityisen suojelun kohteena ovat ruisrääkkä ja pikkutuulihaukka sekä eräät petolinnut, kuten korppikotkat.

Manner-Ranskassa on kuusi kansallispuistoa: Vanoisen kansallispuisto, Port-Crosin kansallispuisto, Pyreneiden kansallispuisto, Cévennesin kansallispuisto, Ecrinsin kansallispuisto ja Mercantourin kansallispuisto. Lisäksi merentakaisilla alueilla on Guadeloupen, Réunionin ja Ranskan Guayanan kansallispuistot.

Ranskan luolista on löytynyt jäänteitä jo ihmiskunnan alkuaikojen kulttuureista. Pyreneiden molemmin puolin asui kivikaudella noin 30 000 vuotta sitten metsästäjä-keräilijäkansoja, ja noin 4500 eaa. alkoi syntyä kyläasutusta. Alueelle asettui 500-luvulta eaa. kelttiläisiä kansoja, joita roomalaiset kutsuivat gallialaisiksi. Nykyinen Ranska kattaa suurimman osan muinaisesta Galliasta, jonka roomalainen sotapäällikkö Julius Caesar valloitti vuosina 58–52 eaa.

Rooman valtakunnan hajottua Ranskan alue kuului frankkien valtakuntaan, jonka hallitsijoina olivat ensin merovingit ja myöhemmin karolingit. Valtakunnan mahtavin hallitsija oli Kaarle Suuri, joka vuonna 800 kruunattiin myös Rooman keisariksi.

Ranskan valtion voidaan katsoa syntyneen vuonna 843, kun Kaarle Suuren kolme pojanpoikaa jakoivat valtakunnan keskenään Verdunin sopimuksella. Näin syntyneistä valtioista läntisin oli Länsi-Frankia, jonka hallitsijana oli Kaarle Kaljupää. Karolingien jälkeen valtaan nousi vuonna 987 Hugo Capet. Hänen jälkeläisiään ovat kaikki Ranskan myöhäisemmät kuninkaat, kapetingit, myös suvun sivuhaaroihin kuuluneet Valois’t ja Bourbonit.

Verdunin sopimuksella perustetuista valtakunnista keskimmäinen, Lotharin valtakunta, jäi lyhytikäiseksi ja hajosi pian moniksi ruhtinaskunniksi. Osa niistä, kuten Burgundi, Provence, Franche-Comté, Alsace ja Lorraine, liitettiin myöhemmin Ranskaan.

Ludvig XIV:n (1638–1715) aikana Ranska oli Euroopan keskeinen suurvalta. Ranskan vallankumouksen jälkeen Ranskasta tuli vuonna 1792 tasavalta, ja se kesti Napoléon Bonaparten vallankaappaukseen asti. Napoleon julistautui keisariksi. Vallankumoussotien tappion ja Napoleonin karkotuksen jälkeen Ranskasta tuli vuosiksi 1814–1848 kuningaskunta. Vuonna 1830 puhkesi heinäkuun vallankumous, jossa kuningas Kaarle X syrjäytettiin, mutta kuninkuutta ei lakkautettu, vaan uudeksi kuninkaaksi tuli perustuslaillisena monarkkina hänen kaukainen sukulaisensa Ludvig Filip.

Ranskan siirtomaavallan perusta luotiin 1600-luvulla. Ranska valtasi ensin alueita Pohjois-Amerikasta, Länsi-Intiasta ja Etelä-Aasiasta. Varsinainen siirtomaakausi alkoi 1800-luvulla, jolloin Ranska perusti uusia siirtomaita Afrikkaan ja Kaakkois-Aasiaan. 1800-luvun lopussa Länsi-Afrikka oli lähes kokonaan sen hallussa.

”Euroopan hulluna vuotena” 1848 Ludvig Filip syrjäytettiin helmikuun vallankumouksessa. Ranskasta tuli tasavalta, ja sen presidentiksi valittiin Napoleonin veljenpoika Ludvig Napoleon. Hän kuitenkin julistautui muutaman vuoden päästä keisariksi nimellä Napoleon III. Preussin vastaisen sodan jälkeen 1870 Ranska julistettiin jälleen tasavallaksi.

Ensimmäisessä maailmansodassa Ranska taisteli ympärysvaltojen puolella ja kärsi suuria inhimillisiä ja taloudellisia menetyksiä. 1920-luvulla Ranska varustautui Saksaa vastaan tehokkaalla puolustusjärjestelmällä, Maginot-linjalla. Toisessa maailmansodassa Ranska hävisi kuitenkin pian Saksalle ja joutui antautumaan kesäkuussa 1940. Aseleposopimuksen mukaan Pohjois- ja Länsi-Ranska jäivät Saksan miehittämiksi. Maan eteläosaa, Vichyn Ranskaa, hallitsi marsalkka Pétainin hallitus, mutta käytännössä se oli Saksan vasallivaltio. Sodan loppuvaiheessa liittoutuneet tekivät Ranskaan Normandian maihinnousun ja maa vapautui.

Toisen maailmansodan aikana Ranska menetti useita siirtomaitaan, eikä se saanut enää takaisin esimerkiksi Kaakkois-Aasian alueita, vaan ne itsenäistyivät. Afrikassa Ranskan siirtomaat itsenäistyivät 1950- ja 1960-luvulla, viimeisenä Algeria vuonna 1962 verisen sodan päätteeksi. Siirtomaakauden jäljiltä Ranskan hallussa on edelleen alueita, enimmäkseen pieniä saaria, joita ei enää sanota siirtomaiksi, vaan niistä käytetään nimitystä ”merentakaiset alueet”.

Toisen maailmansodan jälkeen Algerian ja Indokiinan sotatoimet aiheuttivat tyytymättömyyttä, ja hallitus toisensa jälkeen kaatui. Vallankaappaus ja sisällissota uhkasivat, kunnes parlamentti kutsui kenraali Charles de Gaullen presidentiksi vuonna 1958. Ranskan nykyisen viidennen tasavallan perustuslaki vahvistettiin vuonna 1958. Siinä presidentin valtaoikeudet nostettiin samalle tasolle parlamentin kanssa, mitä kutsutaan puolipresidentilliseksi järjestelmäksi. Viidennen tasavallan aikana on koettu kaksi cohabitation-jaksoa, vuosien 1986 ja 1997 vaalien jälkeen, jolloin presidentti ja pääministeri olivat eri puolueista. Tällaisessa tilanteessa pääministerin asema on suhteellisen vahva, kun taas presidentti joutuu hakemaan tukea oppositiosta. De Gaulle erosi 1969, kun hänen ehdotuksensa perustuslain muutoksesta oli hävinnyt kansanäänestyksen. Hänen jälkeensä viidennen tasavallan presidentteinä ovat toimineet Georges Pompidou (1969–1974), Valery Giscard d'Estaing (1974–1981), François Mitterrand (1981–1995), Jacques Chirac (1995–2007), Nicolas Sarkozy (2007–2012), François Hollande (2012–2017) ja Emmanuel Macron (2017–).

Algerian sota päättyi maan itsenäistymiseen 1962, ja vähitellen useimmat siirtomaat itsenäistyivät, viimeisenä Vanuatu 1980.

Talouskasvu toisesta maailmansodasta 1970-luvun öljykriisin vuosiin (Trente Glorieuses) oli ennätyksellisen voimakasta. Kevään 1968 opiskelijamellakat laukaisivat kahden viikon yleislakon, ja pelättiin jopa vallankumousta. Vuosina 2005–2006 maassa koettiin laajoja mellakoita, joihin osallistui ennen kaikkea lähiöiden maahanmuuttajataustaisia nuoria.

Äärioikeistolainen kansallismielinen Kansallinen rintama on noussut 40 vuoden aikana marginaalista keskeiseksi puolueeksi. 2000-luvulla sen suosiota ovat nostaneet euroalueen talouskriisi ja työttömyys. Puolueen presidenttiehdokkaat ovat menestyneet 2000-luvulla: Jean-Marie Le Pen pääsi toiselle kierrokselle 2002, ja vuonna 2012 hänen tyttärensä Marine Le Penin ennätyksellisen suuri äänisaalis toi kolmannen sijan. Vuonna 2017 Marine Le Pen pääsi presidentinvaaleissa toiselle kierrokselle.

Viidennen tasavallan aikana Ranska on panostanut eurooppalaiseen yhteistyöhön. Se oli yksi EU:n kuudesta perustajajäsenestä, ja presidentti Mitterrand ajoi Maastrichtin sopimuksen hyväksymistä. Ranska hylkäsi kansanäänestyksessä 2005 ehdotuksen Euroopan perustuslaista, jolloin sen ratifiointiprosessi keskeytyi, mutta puheenjohtajakaudellaan Ranska tuki perustuslain korvaavaa Lissabonin sopimusta.

Ranskan viidennen tasavallan historiaa on Charles de Gaullen jälkeen ja ennen Emmanuel Macronia leimannut kaksi vahvaa johtajaa, sosialistien François Mitterrand ja oikeiston Jacques Chirac. Siinä missä Mitterrand pysyi kansalle etäisenä, Chirac oli "kansanmies". Vaikka Chirac oli eliittikoulun kasvatti ja hänen vaimonsa oli vanhaa ranskalaista aatelissukua, hän osasi olla tavallisten ranskalaisten seurassa melkein kun yksi heistä.

Sosialistista puoluetta edustanut Mitterrand oli Ranskan presidentti 14 vuoden ajan vuosina 1981–1995 ja mielipidetutkimusten mukaan ranskalaiset pitävät häntä viidennen tasavallan perustajan De Gaullen jälkeen maansa toiseksi suurimpana valtiomiehenä. Häntä voidaan pitää eräänä 1900-luvun lopun merkittävimmistä poliittisista johtohahmoista. Häntä arvostetaan erityisesti Euroopan yhtenäisyyden rakentamisesta ja Ranska-Saksan ystävyyssuhteen lujittamisesta. Kotimaassa hän rakennutti Pariisiin merkittäviä monumentteja, kuten Bastiljin ooppera, kansalliskirjasto ja Louvren lasipyramidi. Talouspolitiikka oli vähemmän onnistunutta; suuryritysten kalliiksi tulleita kansallistamisia ja valtiontalouden ongelmiin saattanutta huonoa budjettikuria.

Gaullisti ja konservatiivi Jacques Chirac oli Ranskan presidentti vuosina 1995–2007. Hän korosti Ranskan ja YK:n tärkeätä roolia maailmanpolitiikassa. Chirac tuomitsi Yhdysvaltain hyökkäyksen Irakiin vuonna 2003. Chirac oli ensimmäinen Ranskan presidentti, joka tunnusti Ranskan osavastuun juutalaisten vainoista natsimiehityksen aikana. Chiracin mainetta tahrasivat pormestari-ajoiltaan juontavat korruptio-epäilyt ja hänet tuomittiin vuonna 2011 kahdeksi vuodeksi ehdolliseen vankeuteen julkisten varojen kavaltamisesta.

Toukokuussa 2007 oikeistolaisen UMP-puolueen Nicolas Sarkozy voitti presidentinvaaleissa sosialistien naisehdokkaan Segolene Royalin selvin numeroin ja tuli valituksi Chiracin seuraajaksi. Sarkozyn presidenttikaudella Eurooppaan tuli taantuma ja myös Ranska joutui taloudellisiin vaikeuksiin. Yksityiselämästä muistetaan Sarkozyn avioero sekä vuonna 2008 solmittu avioliitto italialaistaustaisen mallin Carla Brunin kanssa. Ranska harjoitti Sarkozyn kaudella myös aktiivista voimapolitiikkaa osallistumalla pommituksin Libyan ja Norsunluurannikon sisällissotiin. (Vuoden 2011 sotilasinterventio Libyassa).

Sarkozyn seuraajan vaaleihin liittyi runsaasti dramatiikkaa, kun vahvana sosialistiehdokkaana pidetty Dominique Strauss-Kahn joutui luopumaan ehdokkuudesta seksuaalirikossyytteiden takia. Lokakuun 2011 sosialistien esivaalit ja toukokuun 2012 varsinaiset vaalit voitti François Hollande, joka voitti presidentinvaalien toisella kierroksella istuvan presidentin, oikeiston Nicolas Sarkozyn.

Presidenttinä François Hollande oli ennätysmäisen epäsuosittu, Vuoden 2014 lopussa mielipidetutkimuksissa vain 13% kansasta katsoi hänen onnistuneen presidenttinä ja alle viidennes toivoi hänen pyrkivän jatkokaudelle. Vuoden 2016 lopulla Hollande ilmoitti, ettei pyri toiselle kaudelle.

Ranska on joutunut 2010-luvulla useiden radikaali-islamististen terroristi-iskujen kohteeksi, joista tuhoisimmat olivat Pariisin terrori-isku vuonna 2015 ja Nizzan isku vuonna 2016.

Vuonna 2017 presidentin virkaan astui Emmanuel Macron. Keskustaliberaali Macron voitti toukokuussa 2017 presidentinvaalien toisella kierroksella oikeistopopulisti Marine Le Penin prosentein 65,5–34,5, ja 39-vuotiaasta Macronista tuli näin Ranskan historian nuorin presidentti.

Ranskan parlamenttivaaleissa kesällä 2017 Macronin perustama uusi puolue Tasavalta liikkeessä (La Republique En Marche!) sai suuren vaalivoiton ja parlamenttiin ehdottoman enemmistön. Suurin oppositiopuolue parlamentissa oli oikeistolainen Tasavaltalaiset. Entinen enemmistöpuolue Sosialistinen puolue PS kärsi romahduksen ja murskaavan vaalitappion.

Ranskassa on ollut pitkään jatkuneita mielenosoituksia Macronin hallituksen politiikkaa, veronkorotuksia ja elinkustannusten nousua vastaan. Mielenosoittajat ovat tulleet tunnetuiksi heidän käyttämistään keltaisista liiveistä. Joulukuussa 2019 suurlakot pysäyttivät julkisen liikenteen.

Vuonna 2024 Ranskasta tuli maailman ensimmäinen maa, joka kirjasi oikeuden aborttiin perustuslakiinsa.

Ranska on semipresidentiaalinen tasavalta. Ranskan nykyinen, viidennen tasavallan perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksellä vuonna 1958. Perustuslaki vahvisti presidentin ja ministereiden valta-asemaa parlamenttiin nähden. Presidentti valitaan suoralla vaalilla viisivuotiskaudeksi. Hän vahvistaa lait, nimittää pääministerin, johtaa hallitusta ja asevoimia sekä allekirjoittaa kansainväliset sopimukset. Vuodesta 1962 presidentti on valittu suoraan kaksivaiheisella vaalilla.

Ranskan parlamentissa on kaksi kamaria: kansalliskokous (Assemblée Nationale) ja senaatti (Sénat). Kansalliskokouksen 577 edustajaa valitaan kaksivaiheisella kierrosvaalitavalla viisivuotiskaudeksi. Kaksivaiheisessa vaalissa ehdokas valitaan suoraan, jos hän saa yli puolet vaalipiirin äänistä; muutoin järjestetään toinen kierros yli 12,5 prosenttia äänistä saaneiden kesken. Senaattoreja on 346, ja heidät valitaan epäsuoralla vaalilla kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Valitsijamiehinä on noin 145 000 paikallishallinnon edustajaa (grands électeurs). Järjestelmä suosii maaseutua, ja konservatiiveilla olikin enemmistö senaatissa viidennen tasavallan alusta aina syksyyn 2011.. Senaatin vaaleja järjestetään joka kolmas vuosi, mutta kaikkia senaattoreita ei vaihdeta yhtaikaa.

Parlamentin molemmilla kamareilla on lähes samanlainen lainsäädäntövalta, mutta jos kansalliskokous ja senaatti ovat loppuun asti erimielisiä, hallitus voi antaa asian kansalliskokouksen päätettäväksi. Hallitus voi vaikuttaa huomattavasti parlamentin käsittelyyn tuleviin lakeihin. Presidentin nimittämän pääministerin on nautittava alahuoneen luottamusta, joten hän tulee yleensä suurimmasta puolueesta.

Ranskan puoluekenttä on vakiintumaton, mutta se jakaantui pitkään melko tasan oikeistoon ja sosialistisen puolueen (PS) ympärille muodostettuun vasemmistoon. Oikeistossa vallitseva ideologia on ollut gaullismi, jota edusti Chiracia vuonna 2002 tukemaan perustettu Union pour un Mouvement Populaire (UMP). Kymmenenkin miljoonaa äänestäjää voi vaihtaa kantaansa vasemmiston ja oikeiston välillä sen mukaan, kuinka karismaattisia johtajia ja toimiva ohjelma niillä on.

Konservatiivinen UMP-puolue vaihtoi uudeksi nimekseen toukokuussa 2015 entisen presidentin Nicolas Sarkozyn aloitteesta Les Republicains eli Tasavaltalaiset.

Äärioikeistolainen puolue Kansallinen rintama (Front national FN) muutti kesäkuussa 2018 nimekseen Kansallinen liittouma (Rassemblement national RN).

Toukokuussa 2017 Ranskan uudeksi presidentiksi valitun Emmanuel Macronin puolue Tasavalta liikkeessä (La République En Marche!) sai yhdessä tukipuolueensa Demokraattisen liikkeen kanssa ehdottoman enemmistön eli 350 paikkaa maan 577-paikkaiseen parlamentin eli kansalliskokouksen alahuoneeseen kesäkuun 2017 vaaleissa. Oikeiston Tasavaltalaiset sai yhdessä vaaliliittonsa kanssa 137 paikkaa. Jean-Luc Melenchonn johtama laitavasemmiston Alistumaton Ranska sai 17 paikkaa ja yhdessä kommunistien kanssa 27 paikkaa. Äärioikeiston Kansallinen rintama FN sai 8 paikkaa ja sen johtaja Marine Le Pen nousi myös itse parlamenttiin. Ryhmä muut sai 11 paikkaa. Vaalien suurin häviäjä oli aikaisempi valtapuolue Sosialistit PS, joka sai 29 paikkaa ja liittolaisineen 44 paikkaa. Sosialistit hävisivät yli 250 paikkaa. Vaalien suurin poliittinen mullistus olikin presidentti Macronin perustaman uuden poliittisen ryhmittymän voimakas nousu valtaan sekä sosialistisen puolueen romahdus. Äänestysvilkkaus parlamenttivaaleissa oli alle 44%.

Ranska on uudistanut asevoimiaan voimakkaasti vuodesta 2008 alkaen ja alkanut 40 vuoden tauon jälkeen osallistua aktiivisesti Naton sotilaalliseen toimintaan. Sarkozyn aikana Ranska lähentyi Natoa ja toimi aktiivisesti Afganistanin ISAF-operaatiossa ja Iranin ydinasekysymyksessä. Se oli keskeinen tekijä Libyaan iskeneessä kansainvälisessä yhteisössä keväällä 2011.

Ydinpelote on edelleen tärkeä osa maan puolustusstrategiaa. Ranskalla on ydinkäyttöinen lentotukialus FS Charles de Gaulle.

Asevoimat jakautuu neljään puolustushaaraan: maavoimiin, merivoimiin, ilmavoimiin ja puolustusministeriön alaisiin poliisijoukkoihin eli santarmeihin (la Gendarmerie nationale). Armeija koostuu nykyään ainoastaan palkkasotilaista, sillä yleinen asevelvollisuus lyhennettiin yhden kutsuntapäivän mittaiseksi vuonna 2001. Kokonaisvahvuus on noin 350 000 henkeä.

Ylimmän tason hallintoalueita (ransk. région) on Ranskassa yhteensä 18. Manner-Ranska jakaantuu 12 alueeseen. Lisäksi Korsikan aluehallinto rinnastetaan usein alueeksi. Merentakaisia alueita on viisi. Alueet jakautuvat 101 numeroituun departementtiin (département), joista 95 sijaitsee Manner-Ranskassa. Departementtien numeroita käytetään postinumeroissa ja autojen rekisterikilvissä. Departementit koostuvat arrondissementeista (arrondissement), jotka jakautuvat kantoneiksi (cantons) ja kantonit edelleen kunniksi (communes).

Kaupunkien asukasluvuksi on ilmoitettu sekä kantakaupungin väestömäärä että koko kaupunkialueen asukasluku (2012).

Siirtomaa-ajan jäljiltä Ranskaan kuuluu myös Euroopan ulkopuolisia alueita, joissa asuu 2,5 miljoonaa asukasta. Merentakaisista alueista Guadeloupe, Martinique, Ranskan Guayana, Réunion ja Mayotte ovat departementteja, ja ne kuuluvat Euroopan unioniin ja käyttävät valuuttanaan euroa. Ranskan Tyynenmeren territorioiden valuutta on Ranskan Tyynenmeren frangi (CFP).

Ranskan markkinahintainen bruttokansantuote on noin 3,1 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria vuonna 2024, ostovoimakorjattuna luku on noin 4,0 biljoonaa dollaria. Markkinahinnoin Ranskan kansantalous on maailman viidenneksi suurin, ostovoimapariteettien mukainen sijoitus on pari pykälää alempi. Ranskan ja Britannian bruttokansantuotteet ovat varsin samankokoisia, joten se kummalla on virallisesti isompi, vaihtelee tilastolähteen ja tilastovuoden mukaan. Pienehkökin muutos punnan arvossa suhteessa euroon riittää keikauttamaan maiden sijoitukset virallisissa tilastoissa. Noin 1,7 prosenttia Ranskan bruttokansantuotteesta muodostuu maataloudesta, 18,5 prosenttia teollisuudesta ja loput lähes kahdeksankymmentä prosenttia palveluista. Ranska kuuluu maailman johtavien teollisuusmaiden G8-ryhmään ja Maailman kauppajärjestöön. Sen valuutta on euro, joka korvasi aiemman valuutan ranskan frangin.

Ranskan tärkein maataloustuote on viini. Teollisuuden tärkeimpiä tuotteita ovat lentokoneet, autot, koneet, kemikaalit ja elektroniikka, kuten ”Ranskan piilaakson” eli Grenoblen seudun tuottamat mikropiirit. Vaikka määrätietoista yksityistämistä on harjoitettu 1990-luvun puolivälistä alkaen, valtio säätelee edelleen suurta osaa taloudellisesta toiminnasta ja omistaa osuuksia monista yrityksistä esimerkiksi pankki,-, energia-, kuljetus- ja tietoliikennealoilla.

Vuoden 2008 lopulla kärjistynyt finanssikriisi ja vuonna 2009 alkanut taantuma nosti Ranskan työttömyyden vuosina 2010 ja 2011 yli yhdeksään prosenttiin. Vuonna 2010 Ranska ilmoitti käyttävänsä noin 26 miljardia euroa jaettavaksi elvytysrahana konkurssin partaalle joutuneille yhtiöille.

Ranska on Euroopan tärkein maataloustuottaja. Maataloudella ei ole enää entisenlaista merkitystä kansantaloudelle, mutta se muodostaa yhä suurimman osan viennistä. Ranskasta viedään esimerkiksi erilaisia viinejä ja juustoja. Euroopan maatalouden huomattava ylituotanto on laskenut kannattavuutta myös Ranskassa, etenkin viininvalmistuksessa.

Vehnää, ohraa, kauraa ja ruista viljellään suuria määriä pääasiassa Pariisin altaassa ja maan pohjoisosissa. Maissia viljellään eniten maan eteläisissä osissa, mutta vähitellen myös pohjoisempana. Juureksia, kuten punajuurta, perunaa ja sokerijuurikasta kasvatetaan viileämmillä alueilla maan pohjoisimmissa osissa. Hedelmiä kasvatetaan paljon maan eri puolilla: Normandia ja Bretagne ovat tunnettuja omenoistaan ja Akvitania luumuistaan. Lämpimässä Rhônen laaksossa tuotetaan aprikooseja, persikoita, vadelmia ja kastanjoita.

Viiniä viljellään lähes koko maassa, ja viinien kokonaistuotannossa Ranska on heti Italian jälkeen toisella sijalla. Ranskassa valmistettiin ajanjaksolla 2008–2019 vuosittain noin 45 miljoonaa hehtolitraa viiniä. Languedocissa tuotetaan suurin määrä viinejä vuodessa, mutta laatuviinejä tuotetaan eniten Bordeaux’ssa. Tunnettuja viinialueita ovat myös Loire, Alsace ja Champagne. Ainoastaan Champagnessa valmistettua kuohuviiniä saa nimittää samppanjaksi.

Karjataloudessa nauta on tärkein tuotantoeläin. Luoteis-Ranskassa tuotetaan eniten maitotuotteita, kun taas Keskiylängöllä kasvatetaan enemmän lihakarjaa. Myös sikoja, lampaita ja vuohia kasvatetaan. Vuohen- ja lampaanmaidosta valmistetaan hienoimpia ranskalaisia juustoja, esimerkiksi Roquefort tehdään lampaanmaidosta.

Palvelusektori on kasvanut nopeasti, ja useimmat uudet työpaikat ovat viime vuosina syntyneet sinne. Ranskassa käy vuosittain yli 75 miljoonaa matkailijaa, ja se on maailman suosituin matkailumaa. Pelkästään Eiffel-tornissa käy vuosittain 5,6 miljoonaa matkailijaa. Maassa on yleisölle avoinna 3 900 museota ja 1 500 linnaa. Suosituimpia vierailukohteita ovat Bretagne, Dordogne ja Ranskan Riviera sekä muu Provence, ja monet matkailijat käyvät myös Pariisissa.

Manner-Ranskassa on vain vähän arvokkaita mineraaliesiintymiä. Rautamalmia louhittiin aikoinaan paljon, mutta sittemmin esiintymät ovat ehtyneet. Alumiinimalmia, bauksiittia, louhittiin ensimmäistä kertaa Les Baux’n pikkukylässä, jonka nimestä sana ’bauksiitti’ on johdettu.

Keskiylängöltä on kaivettu ydinvoimaloiden energialähteeksi uraanimalmia, mutta esiintymät ovat pieniä ja ehtymässä. Ne eivät riitä enää ydinvoimaloille, jotka tuottavat runsaat kolme neljäsosaa Manner-Ranskan tarvitsemasta energiasta. Laajoja jokivesistöjä on hyödynnetty vesivoimaloita rakentamalla. Fossiilisilla polttoaineilla tuotetaan enää vajaa kymmenes koko energiakapasiteetista, ja ydinvoiman ja vesivoiman kasvanut tuotanto on supistanut tuontienergian määrää.

Teollisuus on keskittynyt Pariisin ympäristöön ja Toulouseen, jonne on syntynyt paljon lentokone- ja avaruusteknologiaa. Toulousen ympäristössä toimiva avaruus- ja lentokoneteknologian keskus Aerospace Valley työllistää 120 000 henkeä teollisuudessa ja 8500 tutkimuksessa. Toulousessa toimiva Airbus on Euroopan suurin lentokonetehdas.

Ranskassa on myös paljon petrokemian teollisuutta, ja terästuotanto on suurimpia teollisen toiminnan aloja. Tunnetuimpia ranskalaisvalmisteisia automerkkejä ovat Renault, Peugeot ja Citroën. Michelin on tunnettu autonrenkaista.

Ranskassa on 29 640 kilometriä rautateitä ja 951 200 kilometriä maanteitä. Nopeimpia junia kutsutaan nimellä TGV (Train à Grande Vitesse), ja ne saavuttavat 320 kilometrin tuntinopeuden. Suurten kaupunkien välillä on nopea ja tehokas junaverkko, mutta pienille paikkakunnille julkiset liikenneyhteydet ovat heikot. Maan moottoritieverkosto on kattava, tosin suuri osa niistä on maksullisia.

Ranskassa on 475 lentokenttää. Neljällätoista niistä on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Maan kansallinen lentoyhtiö on Air France. Maan vilkkain ja vuonna 2016 myös Euroopan toiseksi vilkkain lentokenttä on Pariisin Charles de Gaullen kansainvälinen lentoasema, jolta on yhteyksiä lähes joka puolille maailmaa lukuisilla eri lentoyhtiöillä. Muita merkittäviä lentokenttiä ovat Pariisin Orlyn lentoasema, Nizzan Côte d’Azurin kansainvälinen lentoasema, Lyonin Saint-Exupéryn kansainvälinen lentoasema ja Toulouse-Blagnacin lentoasema.

Satamakaupunkeja ovat Calais, Dunkerque, Le Havre, Marseille, Nantes, Pariisi ja Rouen.

Vuonna 2021 Ranskan väkiluvuksi tilastoitiin 67 400 000, ja eurooppalaisessa Ranskassa asui 65 300 000 ihmistä. Ranskan väestömäärä kasvoi 24 % vuosina 1975–2020. Pidemmällä ajanjaksolla Ranskan väestönkasvu on ollut monia muita Euroopan maita hitaampaa, sen väkiluku kaksinkertaistui 1820-luvulta 2020-luvulle, eli kahdessasadassa vuodessa. Vuonna 2021 väestötiheys oli 120 asukasta / km². Väestön ikääntyminen heikentää huoltosuhdetta.

Vuonna 2007 arvioitiin, että 40 prosentilla Ranskan asukkaista on maahanmuuttajatausta, ja maa onkin Euroopan etnisesti moninaisin valtio.

Ranskassa puhutaan pääasiassa ranskaa, joka on perustuslain 2 §:n mukaan maan ainoa virallinen kieli. Ranskaa puhutaan myös Sveitsissä, Belgiassa, Monacossa ja Kanadan Quebecissa. Toisena kielenä sitä puhutaan erityisesti Ranskan entisissä siirtomaavaltioissa Afrikassa. Ranskaa puhuu äidinkielenään arviolta 110 miljoonaa ihmistä ja 190 miljoonaa toisena kielenä.

Ranskaa käytettiin 1600-luvulta 1900-luvulle diplomatian ja muun kansainvälisen toiminnan kielenä, ja se oli myös korkeakoulutetun eurooppalaisväestön työkieli, kunnes englanti syrjäytti ranskan kansainvälisenä yleiskielenä.

Perinteisiä Ranskan vähemmistökieliä ovat Bretagnen kelttiläinen bretoni, Dunkerquen suunnalla puhutut flaamilaismurteet, itärajan maakuntien elsassi, Perpignanin seudun katalaani ja Biarritzin ympäristön baski. Myös Korsikalla puhutaan omaa korsikan kieltä, joka muistuttaa enemmän italiaa kuin ranskaa. Vähemmistökieliin on suhtauduttu kielteisesti vuosisatoja. Nykyään niitä saa kuitenkin opettaa koulussa vapaaehtoisina aineina. Viime aikoina maahanmuuttajien äidinkieliä ovat esimerkiksi turkki, arabia ja berberikielet.

Ranskassa valtio ja uskonto on erotettu tiukasti toisistaan laïcité-periaatteen mukaisesti, eikä eri uskontokuntiin kuuluvia tilastoida virallisesti. Suurin uskonto on katolisuus, jonka tunnustajaksi itsensä ilmoittaa 51 prosenttia ranskalaisista. Noin kymmenen prosenttia käy säännöllisesti kirkossa. Itseään katolilaisina pitävien määrä on vähentynyt nopeasti 1990-luvun alun 80 prosentista. Ateistina itseään pitää nykyisin 31 prosenttia ranskalaisista. Ranskassa on suuri muslimivähemmistö, koska suuri osa Pohjois-Afrikasta oli Ranskan siirtomaita 1950-luvulle asti. Vuonna 2021 muslimeja oli 5 % väestöstä. Juutalaisia Ranskassa on noin 600 000.

Koulunkäynti on maksutonta kaksivuotiaasta alkaen, ja oppivelvollisuus on voimassa 6–16-vuotiaille. Julkinen koulutusjärjestelmä on keskusjohtoinen, ja useimpia yksityiskouluja ylläpitää katolinen kirkko. Korkeakoulutuksella on pitkät perinteet, sillä Pariisin yliopisto on perustettu 1150. Nykyisin maassa toimii 91 julkista yliopistoa ja 175 ammatillista oppilaitosta.

Vuonna 2004 tehdyssä terveysselvityksessä Ranskaa verrattiin 27 eurooppalaisen korkean elintason maan keskiarvoihin. Ranskalaisten naisten elinajanodote oli vertailuryhmän korkein 84 vuotta, kun taas miesten elinajanodote oli keskitasoa 76 vuotta. Ylipaino ja tupakointi olivat harvinaisempia kuin vertailuryhmässä, mutta alkoholin kulutus suurempaa. WHO:n vuonna 2004 tekemän selvityksen mukaan Ranskassa käytetään maailman kuudenneksi eniten alkoholia, puhtaaksi alkoholiksi muunnettuna noin 13,5 litraa aikuista kohti.

Vuonna 2007 arvioitiin, että HIV:n kantajia oli noin 0,4 prosenttia aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 140 000 henkeä. Aidsiin arvioitiin kuolleen noin 1 600 aikuista ja lasta.

Varhaisin ranskankielinen kirjallisuus 1000-luvun alussa oli eeppistä runoutta, kuten Rolandin laulu. Tavallisen kansan parissa eli vertauskuvallisten eläintarinoiden, faabelien perinne. Keskiajan runoilijoista merkittävin oli pahamaineinen François Villon, ja proosakirjailijoista Geoffroi de Villehardouin, jonka Konstantinopolin valloituksen kuvaus La Conquête de Constantinople on ensimmäinen alun perin muinaisranskaksi kirjoitettu proosamuotoinen teksti.

Renessanssiajan kirjailijoita olivat humoristi François Rabelais, esseisti Michel de Montaigne ja runoilija Pierre de Ronsard. 1600-luvun klassismin aikana elivät Ranskan kirjallisuushistorian merkittävimmät näytelmäkirjailijat Pierre Corneille, Jean Racine ja Molière.

Valistusajan kirjailijoita olivat filosofit Voltaire, Montesquieu, ensyklopedisti Denis Diderot ja kasvatukseen liittyvistä teorioista tunnettu Jean Jacques Rousseau. 1800-luvun kirjailijoita ovat romantiikkaa edustavat Victor Hugo ja George Sand, runoilijat Charles Baudelaire, Arthur Rimbaud ja Paul Verlaine, realistit Stendhal, Gustave Flaubert, Honoré de Balzac, Émile Zola ja Guy de Maupassant sekä historiallisten romaanien kirjoittaja Alexandre Dumas vanhempi.

1900-luvun romaanikirjailijoita ovat surrealismin johtohahmo André Breton, vuosisadan merkittävin ranskalaiskirjailija Marcel Proust, eksistentialistit Jean-Paul Sartre ja Albert Camus sekä naisten oikeuksiin huomiota kiinnittänyt Simone de Beauvoir. Merkittäviä runoilijoita ovat Paul Valéry ja Guillaume Apollinaire, näytelmäkirjailijoista taas Edmond Rostand ja Jean Genet. 1950-luvun jälkeen Ranskassa on ollut vallalla niin sanottu uusi romaani eli antiromaani, jonka tekijöitä ovat Nathalie Sarraute, Michel Butor ja Alain Robbe-Grillet.

Ranskan akatemia on maailman kuuluisin akatemia ja monien muiden akatemioiden esikuva. Sen perusti 1600-luvulla kardinaali Richelieu.

Ranskassa on syntynyt 49 Nobel-palkittua henkilöä. Heistä 7 on saanut fysiikan, 9 kemian, kaksi taloustieteen ja 12 lääketieteen ja fysiologian palkinnon. Ranskan tieteen ja filosofian kenties maineikkain hahmo on René Descartes. Luonnontieteilijöistä Louis Pasteur on antanut nimensä maidon pastöroinnille ja luonut perustan nykyaikaiselle lääketieteelle, ja Antoine Lavoisier on nykyaikaisen kemian isä.

Vuonna 2009 Ranska investoi tutkimukseen ja kehitykseen 2,02 prosenttia bruttokansantuotteestaan, mikä oli hiukan yli EU:n keskiarvon.

Taidemusiikissa Ranskan merkitys on ollut perinteisesti suuri. Barokin ajan ranskalaissäveltäjistä tunnetuimpiin kuuluvat Jean-Baptiste Lully ja François Couperin. Romantiikkaa edustanut Hector Berlioz kehitti erityisesti orkestraatiota, ja pianisti-säveltäjä Camille Saint-Saëns sai mainetta erityisesti Urkusinfoniallaan ja konsertoillaan. Georges Bizet puolestaan sävelsi 1800-luvun suosituimpiin oopperoihin lukeutuvan Carmenin. Taidemusiikin sävelkieltä ryhtyi 1800-luvun loppupuolella uudistamaan omaperäinen Claude Debussy, ja hänen jalanjäljissään seurasi Maurice Ravel, jonka suosituimpia teoksia ovat baletit Daphnis et Chloe ja Bolero. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vaikutti eksentrisenä hahmona tunnettu pianosäveltäjä Erik Satie. Toisen maailmansodan jälkeen urkuri Maurice Duruflé saavutti suosiota sielunmessullaan. Ranskalaisen musiikin tunnetuimmat modernistit ovat perkussiivisestä tyylistään tunnettu varhainen avantgardisti Edgar Varèse, uskonnollista mystiikkaa teoksiinsa sisällyttänyt Olivier Messiaen sekä hänen oppilaansa, kapellimestarinakin ansioitunut Pierre Boulez.

Ranskalaisesta Lascaux’n luolasta on löydetty esihistoriallisia luolamaalauksia, jotka ovat yli viisitoistatuhatta vuotta vanhoja. Yli tuhat vuotta vanhaa taidetta on säilynyt Kaarle Suuren ajan käsin kirjoitetuissa, runsaasti kuvitetuissa kirjoissa.

1600-luvun klassisia kuvataiteilijoita olivat Nicolas Poussin ja Claude Lorrain. 1700-luvulla kehittyi rokokoo, jonka tunnetuimpia taidemaalareita olivat Antoine Watteau, François Boucher ja Jean-Honoré Fragonard. 1800-luvun lopulla Jacques-Louis David oli uusklassismin merkittävin taiteilija.

Romantiikan ajan merkittäviä kuvataiteilijoita olivat Théodore Géricault ja Eugène Delacroix. Heidän jälkeensä taide kehittyi realistisemmaksi muun muassa Barbizonin koulukunnan vaikutuksesta. Realismin kärkihahmoja olivat Gustave Courbet ja Honoré Daumier. Impressionismin kehittäjät olivat enimmäkseen ranskalaisia, kuten Claude Monet, Edgar Degas, Pierre-Auguste Renoir ja Camille Pissarro. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Ranskasta oli tullut taiteen keskus, ja sinne muuttivat monet taiteilijat, kuten espanjalainen Pablo Picasso. Samaan aikaan Pariisissa maalasivat myös Toulouse-Lautrec, Paul Gauguin ja Paul Cézanne. Pariisin avantgardepiireissä syntyi myös 1900-luvun alussa kubismi.

Pariisin Louvre on maailman suurimpia ja tunnetuimpia taidemuseoita, ja siellä on runsaasti sekä ranskalaista että ulkomaista taidetta Leonardo da Vincin Mona Lisasta Milon Venukseen.

Maailman ensimmäinen julkinen elokuvaesitys pidettiin 28. joulukuuta 1895 Pariisin Grand Caféssa, jossa Antoine Lumière esitti poikiensa August ja Louis Lumièren elokuvia. Lumièren esittämistä elokuvista tunnetuin oli Juna saapuu asemalle. Elokuvan historian katsotaan alkaneen Lumièren veljesten esityksistä, vaikka muutkin olivat kehittäneet vastaavia tekniikoita.

Lumièren esitystä oli katsomassa myös Georges Méliès. Hän oli taikateatterin johtaja ja tuli pian tunnetuksi erikoistehosteita käyttävistä elokuvistaan, kuten Matka kuuhun (1902). Lähes 14 minuutin pituinen elokuva oli liian pitkä oman aikansa mittapuulla, mutta siitä tuli silti kansainvälinen menestys. Méliès ohjasi arviolta viisisataa elokuvaa. Lumièren veljesten ja Mélièsin vaikutus elokuvahistoriaan on ollut suuri. Mélièsiä pidetään usein näytelmäelokuvan isänä, kun taas Lumièren veljeksien katsotaan luoneen dokumenttielokuvan. Tosin Louis Lumièren ohjaama Puutarhuri on tiettävästi maailman ensimmäinen komediaelokuva.

Ehkä maineikkain ranskalainen ohjaaja on elokuvan suuri humanisti Jean Renoir. Lisäksi Robert Bresson on vaikuttanut minimalistisella tyylillään monien eurooppalaisten ja amerikkalaisten ohjaajien töihin. Ranskassa Bresson vaikutti erityisesti uuden aallon ohjaajiin. Uusi aalto toi 1960-luvulla maailman tietoisuuteen sellaiset ohjaajat kuin Jean-Luc Godard, François Truffaut, Claude Chabrol ja Éric Rohmer.

Ranskan elokuva-arkisto on alansa maineikkaimpia taidelaitoksia. Sen pitkäaikainen johtaja oli Henri Langlois. 1940-luvulta asti järjestetty Cannesin elokuvajuhla on maailman kuuluisin elokuvajuhla ja maailman suurimpia mediatapahtumia.

Ranskassa ilmestyy päivittäin lähes sata sanomalehteä. Useimmat ovat yksityisomistuksessa eivätkä ole sidoksissa poliittisiin puolueisiin. Sanomalehdistä arvostetuin on Le Monde, mutta suurin levikki on Rennesissä ilmestyvällä Ouest-France-lehdellä. Julkisrahoitteinen radiokanava France 1 lähettää ranskankielistä ohjelmaa sekä Manner-Ranskassa että merentakaisilla alueilla. Maailmanlaajuinen ranskankielinen televisiokanava on TV5 Monde, jota rahoittavat Ranskan lisäksi Belgia, Sveitsi ja Kanada. Ranskan suurin televisiokanava TF1 on yksityisessä omistuksessa.

Ranskalainen keittiö on ranskalaisen kulttuurin suurimpia saavutuksia. Päivän kolme pääateriaa ovat le petit déjeuner (aamiainen), le déjeuner (lounas) ja le dîner (illallinen). Tunnetuimpia ranskalaisia juustoja ovat brie, camembert ja roquefort.

Eri alueilla on tunnusomaisia ruokia: lounaisosan pataruoka on cassoulet, kun taas Burgundissa syödään burgundinpataa, koillisella Lorrainen alueella on juustopiiraansa quiche, ja Provencella maustetahnat tapenade, pistou ja aïoli.

Harrastajamääriltään Ranskan suurimmat urheilulajit ovat jalkapallo, tennis, ratsastus, judo, koripallo, käsipallo, golf, rugby ja petankki. Ranskan jalkapallomaajoukkue on voittanut maailmanmestaruuden 1998 ja 2018, Euroopan-mestaruuden vuosina 1984 ja 2000. Koripallomaajoukkue on osallistunut lukuisia kertoja EM-kilpailuihin, ja paras saavutus on EM-hopea vuodelta 1949. Olympialaisissa Ranskan koripallomaajoukkue on ollut kahdesti hopealla. Maalla on myös useita NBA-pelaajia.

Ranskassa järjestetään säännöllisesti useita merkittäviä urheilutapahtumia. Vuosittainen Ranskan ympäriajo on ammattilaismaantiepyöräilyn merkittävin kilpailu, ja Ranskan avoin tennisturnaus kuuluu arvostettuihin grand slam -turnauksiin. Ranskan Bercy Stadionilla järjestettävä Judon Pariisin Grand Slam on myös todella suuri tapahtuma Ranskassa.

Jalkapallo on Ranskan suosituin urheilulaji, ja rekisteröityneitä pelaajia on yli 1 800 000, ja rekisteröityneitä klubeja yli 18 000. Sekä Ranskan jalkapallomaajoukkue että rugby unionin maajoukkue ovat saaneet lempinimen ”Les Bleus”, joka viittaa yhtä lailla joukkueen paidan väriin kuin Ranskan trikolorilippuun.

Ranskan suurin stadion on 80 000 katsojapaikan Stade de France, jossa pidettiin yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut 2003. Ranskassa on pidetty jalkapallon MM-kilpailut vuosina 1938 ja 1998.

Le Mansin 24 tunnin ajo on maailman tunnetuimpia autourheilukilpailuja. Toinen huomattava autourheilutapahtuma Ranskassa on ollut Formula 1 -luokassa vuosina 1901–2008 ajettu Ranskan Grand Prix. Korsikalla puolestaan ajetaan Korsikan ralli, joka on kuulunut MM-sarjaan vuodesta 1973 alkaen.

Ranskasta on peräisin petankki eli boules, metallikuulapeli, jota on perinteisesti pelattu paljaalla maalla plataanipuiden alla. Se kehitettiin Marseillessa noin vuonna 1910. Myös parkour on keksitty Ranskassa 1980-luvulla. Lajin keksijä on pääasiassa David Belle, mutta myös Sébastien Foucan on ollut mukana lajin kehittelyssä.

Tunnettuja ranskalaisurheilijoita ovat muun muassa judokat David Douillet ja Teddy Riner, jalkapalloilijat Michel Platini, Kylian Mbappé, Thierry Henry ja Zinédine Zidane sekä Formula-ajaja Alain Prost, edesmennyt tennispelaaja ja vaatemerkin perustanut René Lacoste sekä ralliautoilija Sébastien Loeb.

Ranskan jääkiekkomaajoukkue pelaa korkeimmalla tasolla MM-kilpailuissa.

Nykyaikaisten olympiakisojen aloitteentekijänä oli ranskalaisen Pierre de Coubertin. Ranska on ollut olympialaisten isäntämaana viidesti: Pariisissa on järjestetty kesäolympialaiset 1900 ja 1924, ja talviolympialaiset on järjestetty Chamonix’ssa 1924, Grenoblessa 1968 ja Albertvillessä 1992. Kansainvälisen olympiakomitean päämaja oli aluksi Pariisissa, ennen kuin se siirrettiin Lausanneen. Ranska on voittanut mitaleita kesäolympialaisissa viidenneksi eniten ja talviolympialaisissa 14:nneksi eniten.

Pariisille on myönnetty vuoden 2024 kesäolympialaisten kisaisännyys.

• Clerc, Louis & Ranki, Kristina (toim.): Suomalaisten Ranska. Kaunis tuntematon. Ajatus Kirjat, 2008.

Maximilien François Marie Isidore de Robespierre (6. toukokuuta 1758 – 28. heinäkuuta 1794) oli ranskalainen vallankumouksellinen ja asianajaja. Hän nousi vuosina 1792–1793 Ranskan suuren vallankumouksen johtajaksi, ja hänet muistetaan julmana vastustajiensa teloituttajana.

Robespierren äärivasemmistolainen vuoripuolue raivasi tieltään vallankumousta aiemmin johtaneet girondistit vuonna 1793. Maaliskuussa 1794 Robespierre kukisti oman puolueensa Dantonin ja Hébertin ja tavoitteli diktaattorin asemaa. Lopulta keskustaryhmät ja vuoripuolue kääntyivät häntä vastaan, ja hänet mestattiin 28. heinäkuuta 1794.

Ideologialtaan Robespierre seurasi vastavalistusfilosofi Jean-Jacques Rousseauta, ja hänet tunnetaankin nimellä "Rousseaun verinen käsi". Vuosina 1793–1794 valtaa piti Rousseauhun uskova Robespierren, Louis Antoine Léon de Saint-Justin ja Georges Couthonin triumviraatti.

Robespierren ja Saint-Justin käsite L’intérêt général eli "kansan tahto" oli Rousseaun "yleistahdon" pohjalta toteutettu. Mielestään he vain "karsivat pois turhan ja korruptoituneen" Rousseaun opin mukaisesti. Vallankumouksen väkivaltaistuminen tapahtui, kun jakobiiniklubit ympäri Ranskaa vaativat radikaalimpia uudistuksia vedoten Rousseauhun.

Benjamin Constant ja Georg Wilhelm Friedrich Hegel syyttivät Rousseauta Robespierren terrorihallinnosta ja totalitarismista. Heidän mielestään Rousseaun ideologia salli totalitaristisen hallinnon ilman kansalaisoikeuksia kuten hengen ja omaisuuden suojaa. Tosin Robespierren ja Saint-Justin rousseaulaiset hyökkäykset omistusoikeutta vastaan eivät saaneet laajempaa kannatusta, ja vallankumouksen julistus omistusoikeuden pyhyydestä ja koskemattomuudesta säilyi.

Maximilien Robespierre syntyi 6. toukokuuta 1758 Arrasissa Ranskassa vanhempiensa ensimmäisenä lapsena. Hänen sukunsa oli lähtöisin Irlannista, josta se oli paennut varhaisten uskonpuhdistusten aikana. Sekä Maximilienin isoisä ja isä olivat vakiinnuttaneet asemansa lakimiehinä Arrasissa. Kun Maximilienin vanhemmat kuolivat kahden vuoden sisällä 1760-luvun lopulla, hän ja hänen sisarensa otettiin äidinpuoleisten isovanhempien huostaan. Seuraavan vuosikymmenen alussa Arresin piispa järjesti Maximilienin opiskelemaan Collége Louis-le-Grandeen Pariisiin.

Koulussa Robespierre oppi ihailemaan idealistista Rooman tasavaltaa ja Ciceroa, Catoa ja muita klassisia hahmoja. Samalla hän tutustui Rousseaun filosofiaan ja omaksui monet hänen periaatteistaan. Kymmenen vuoden kuluttua hän palasi kotikaupunkiinsa ja aloitti itsenäisen ammattiuransa asianajajana.

Robespierre valittiin alkukesästä 1789 kolmannen säädyn (tavallisten kansalaisten) edustajaksi säätyjen yleiskokoukseen, ja hän kuului jo tällöin äärimmäiseen vasemmistoon. Säätykokouksen koollekutsumisen taustalla olivat Ranskan valtiontalouden jatkuvat ongelmat: sotien aiheuttama suuri valtionvelka, huvenneet valtionvarat, vuosikausien alijäämä ja näiden seurauksena uhannut valtion vararikko. Pallohuoneen valan vannoneiden kansalliskokousedustajien nimilistalla Robespierre esiintyi tiettävästi ensimmäisen kerran laajemmin julkisuudessa eikä vielä silloin herättänyt suurempaa huomiota. Valan keskushenkilö oli kansalliskokouksen puhemies, tähtitieteilijä Jean Sylvain Bailly.

Robespierre tunsi valistusajan filosofian hyvin ja Rousseau oli hänen oppimestarinsa. Vaikka hän ei saanut kannatusta kansalliskokouksessa, hänet valittiin huhtikuussa 1790 jakobiiniklubin puhemieheksi. Hänen pehmeän miellyttävä äänensä ja fanaattisuutensa lumosivat klubilla kokoontuvat Rousseaun oppipojat. Demokraattisilla uudistuksillaan ja monarkianvastaisilla puheillaan Robespierre sai nopeasti suosiota myös kansan keskuudessa. Hän asui vaatimattomasti puuseppä Duplayn omistaman talon pienessä ullakkohuoneessa ja yksinkertaisen elämänsä ja lahjomattomuutensa vuoksi hän sai muilta vallankumouksellisilta lempinimen Maximilien Lahjomaton. Vuonna 1791 hän lisäsi kansansuosiotaan jakobiinien parhaana puhujana ja saman vuoden kesäkuussa hänet valittiin Seinen departementin yleiseksi syyttäjäksi. Vuoden aikana Robespierre nousi monarkian lisäksi vastustamaan girondisteja.

Girondisti Jacques Pierre Brissot’n aloitteesta kuningasvalta lakkautettiin 10. elokuuta 1792. Brissot sai taakseen useimmat liberaalit ja vuoripuoluelaiset, myös Robespierren. Kuningasvallan kukistuttua Robespierrestä tuli kommuunin (kunnallishallinnon) johtomiehiä. Hän vastusti voimakkaasti girondistien sotapolitiikkaa, ja kansalliskonventin kokoonnuttua 20. syyskuuta 1792 hän liittyi vuoripuolueen johtoon Marat'n ja Dantonin rinnalle. Konventin edetessä Robespierre ja Danton saivat läpi ehdotuksensa julistaa Ranska ”yhdeksi ja jakamattomaksi tasavallaksi”.

Vallankumousjohtajien epäsuosioon joutunut Ludvig XVI päätyi maanpetturina näytösoikeudenkäyntiin tammikuussa 1793. Vuoripuolue kiihotti kansaa kuninkaan kuolemantuomiota vaatineilla puheillaan ja pilkkasi lievempää rangaistusta kannattaneita girondisteja. Robespierre oli ensimmäinen vuoripuoluelaisista, joka tuomitsi kuninkaan kuolemaan. Muut vuoripuolueen jäsenet seurasivat hänen päätöstään ja myös girondistien johtajat taipuivat Ludvig XVI:n teloitukseen.

Robespierren ja jakobiinien suosiosta huolimatta girondisteilla oli johtava asema politiikassa vuoden 1792 loppuun. Ranskan suuren vallankumouksen edetessä tilanne muuttui ja talvella 1792–93 vuoripuolue ohitti vallassa kansalliskokouksessa suurimpana ryhmittymänä olleet liberaalit. Kuningatar Marie Antoinette seurasi kuningaspuolisoaan ja tuomittiin mestattavaksi; Robespierre kieltäytyi jyrkästi armahtamasta häntä ja takavarikoi kuningattaren jäähyväiskirjeen, joka myöhemmin löydettiin hänen papereittensa seasta.

Kuninkaan mestauksen jälkeen Robespierre aloitti järjestelmällisen taistelun niitä vastaan, jotka saattoivat kilpailla hänen kanssaan vallasta. Heinäkuussa 1793 hänestä tuli yhteishyvän valiokunnan jäsen. Sotilaalliselta kannalta katsottuna Ranskan asema oli vaikea, sillä vihollisjoukot lähestyivät pohjoisesta, idästä ja etelästä. Yhtä ongelmallinen oli Ranskan sisäinen tilanne, sillä samana keväänä alkaneet Vendéen kapinat työllistivät maan armeijaa. Maakunnat nousivat Pariisia vastaan ja kapinalliset valtasivat suuria kaupunkeja kuten Lyonin, Bordeaux'n ja Marseillen.

Tässä tilanteessa yhteishyvän valiokunta nousi hallitukseksi, joka pystyi yhdistämään hajanaisen Ranskan. Valiokunnan diktatuurihallinnon johto muodostui triumviraatista, johon Robespierren lisäksi kuuluivat Louis Antoine Léon de Saint-Just ja Georges Couthon. Armeijan luominen ja sotavoimien kehittäminen nousivat ensimmäiseksi tehtäväksi ja valtavat ponnistelut johtivat näkyviin tuloksiin. Samalla käynnistyi yli vuoden mittainen ajanjakso, josta käytetään nimeä Terrorin aika Syksyllä 1793 lähes 650 000 sotilaan armeija onnistui kukistamaan kapinaliikkeen kaikkialla Ranskassa ja pysäyttämään vihollisen etenemisen.

Totalitaristisen hallintotavan myötä Robespierre onnistui nopeasti tuhoamaan myös poliittiset vastustajansa. Ensin hän puoluetovereittensa tukemana teloitutti girondistien tärkeimmät johtajat lokakuussa 1793. Saman vuoden lopulla hän teki ensimmäiset hyökkäyksensä Jacques Hébertia ja hebertisteja vastaan, koska pelkäsi näiden ateistisen asenteen vaikuttavan kansalliskonventin jäseniin. Jakobiiniklubin muut jäsenet tukivat Robespierreä, jonka vaatimukset lisääntyivät. Hänen pyynnöstään klubista erotettiin kaikki entiset aateliset, papit, pankkiirit ja ulkomaalaiset. Seuraavan kevään aikana 18 vangittua hebertistia mestattiin isänmaan ja vallankumouksen kavaltajina.

Girondistien ja hebertistien mestausten jälkeen Robespierren oma ryhmä kukisti Dantonin ja Camille Desmoulinsin. Ensimmäiset uhkaavat merkit ilmestyivät samoihin aikoihin. Merkittävin niistä on tuntemattomaksi jääneen taiteilijan tekemä pilapiirros ”jakobiinien puhdistuspata”, jossa Maximilien Lahjomaton erottelee suuressa padassa pyöriviä apureitaan reikäkauhan avulla suurennuslasi silmällä ja jättää kelvottomat pataan hajoamaan.

Yhteisvaliokunnan murskattua dantonistit Robespierre nousi muiden valiokunnan jäsenten yläpuolelle. Hän piti itseään muita etevämpänä ja uskoi vaikutuksensa kansaan olevan ehtymätön. Saint-Just ja Couthon kannattivat Robespierreä uskollisesti kaikissa tämän tavoitteissa, mutta heidän lisäkseen vain muutama muu kansalliskonventin jäsen seisoi epäröimättä hänen takanaan.

Monen muun valistusajan sivistyneen tavoin Robespierre oli deisti. Hän oli vannoutunut rousseaulainen, jonka vakituista mielilukemista oli teokseen Émile eli kasvatuksesta sisältyvä ”Savoijilaisen papin uskontunnustus”; tämä kirjoitus on uskonnollisen suvaitsevaisuuden julistus, jota kuningashuoneen oikeuslaitos ja katolinen kirkko olivat vainonneet jo ennen vallankumousta. Robespierre inhosi syvästi Jacques Hébertin ja Pierre Gaspard Chaumetten kehittämää korostetun eroottista järjen palvontaa (Culte de la Raison), jonka tarkoitus oli korvata kristinusko. Notre-Damen katedraalista tuli hetkellisesti järjen jumalattaren temppeli, mutta Robespierren ja hänen uskollisten seuraajiensa vastustus esti kultin kasvamisen jokavuotiseksi juhlatapahtumaksi. Rousseaun tavoin Robespierre piti ateismia moraalille turmiollisena ja kristinuskon vastaista politiikkaa vastustaakseen hän teki aloitteen uuden uskonnon, Korkeimman olennon palvonnan, aloittamisesta.

Konventin hyväksyttyä aloitteen uusi oppi esiteltiin suuressa juhlassa Mars-kentällä 8. kesäkuuta 1794. Kansan laulaessa juhlahymniä korkeimman olennon kunniaksi Robespierre kantoi totuuden soihtua ja sytytti palamaan paperikuvan, joka esitti jumalankieltämystä. Tasavallalle huudettujen eläköön-huutojen lomassa kuultiin myös ivallisia huomautuksia Robespierrestä, joka leikki kuningasta ja piti itseään korkeimpana olentona.

Vain kaksi päivää juhlatilaisuuden jälkeen Robespierre esitti konventille uuden terrorilain, joka ennakoi uuden ”puhdistuksen” alkamista konventin piirissä. Syytetyillä ei ollut enää oikeutta puolustusasianajajaan eikä todistajien kutsumiseen. Yhteishyvän- ja turvallisuusvaliokunnan väliset jännitteet kasvoivat ja Robespierren terroripolitiikka alkoi olla huojuvalla alustalla. Hänen mahdolliset tulevat teloituksensa saivat yhä useammat hänen kannattajistaan pelkäämään henkensä puolesta. Lopulta keskustaryhmittymät ja vuoripuolue liittoutuivat Robespierreä vastaan.

Ensimmäinen hyökkäys Robespierreä vastaan tuli turvallisuusvaliokunnasta 15. kesäkuuta 1794 hänen toimiessaan kansalliskonventin presidenttinä. Valiokunta kertoi konventille Pariisissa perustetusta ”fanatismin esikoulusta”, jonka alkulähteeksi paljastui Robespierren lähettämä kirje. Kirjeessään hän esitteli itsensä uutena messiaana ja nimesi kaksi henkilöä, joista toinen esiintyi hänen profeettanaan ja toinen Jumalan äitinä. Konventin jäsenet alkoivat laskea leikkiä Robespierren esiintymisestä uskonperustajana ja hänen kyvyistään vaikuttaa puheillaan lähinnä vanhoihin naisiin. Lisäksi konventti päätti kutsua Jumalan äidin ja profeetan vallankumoustribunaalin eteen. Robespierre suuttui tästä odottamattomasta hyökkäyksestä ja pyysi lykkäämään asian käsittelyä. Samalla hän vetäytyi viiden viikon ajaksi pois julkisuudesta, eikä osallistunut kokouksiin. Tuona aikana hänet nähtiin joko istumassa jakobiiniklubilla tai kävelemässä Champ Élyséellä rakastamansa naisen Eleanore Duplayn kanssa.

Robespierren pysytellessä pois kokouksista kauhu lisääntyi konventin sisällä ja monet näkivät hänen poissaolonsa huonona ennusmerkkinä. Samalla kuitenkin vastavallankumouksellinen liike Robespierren tyranniutta vastaan voimistui ja sen näkyvimmiksi henkilöiksi nousivat Joseph de Maistre ja Jean Nicolas Billaud-Varenne. Yli kuukauden poissaolon jälkeen Robespierre osallistui yhteishyvän valiokunnan kokoukseen thermidor-kuun 9. päivänä (27. heinäkuuta 1794). Hänen ilmestymistään ei tervehditty ilolla, ja yleinen metelöinti peitti suuren osan hänen puheestaan. Robespierren voitonvarmuus mureni sitä mukaa kuin kokous eteni. Billaud-Varenne sai puheenvuoroillaan kuuntelijoiden mielipiteet kääntymään yhä enemmän Robespierreä ja hänen kätyreitään vastaan. Kun eräs konventin jäsenistä ehdotti Robespierren pidättämistä, ehdotus sai lähes täyden yksimielisyyden vuoripuolueen, oikeiston ja keskustan jäseniltä. Tilaisuus päättyi kun Paul de Barrasin johtamat santarmit pidättivät Robespierren ja hänen tukijansa.

Kommuunin 90-miehinen yleisneuvosto laski pidätetyt vapaiksi muutaman tunnin kuluttua, mutta vapaus jäi lyhyeksi. Kansalliskonventti julisti Robespierren lähimpine miehineen lainsuojattomiksi ja kutsui kaikki tavalliset kansalaiset aseisiin. Tämä merkitsi Robespierren valtakauden lopullista päättymistä. Jo seuraavana yönä hänen lukiessaan Pariisin kaupungintalossa armeijalle annettavaa julistusta huoneen ovi aukaistiin ja joku ampui häntä. Joidenkin lähteiden mukaan hän yritti itse ampua itsensä, mutta luoti murskasi vain leukaluun. Ampumatapauksen jälkeen myös Robespierren veli ja uskollinen neuvonantaja Augustin Robespierre yritti tehdä itsemurhan heittäytymällä neljännen kerroksen ikkunasta.

Robespierren kanssa tuomiolle päätyivät myös loput ”terrorin triumviraatista” eli rousseaulaiset Saint-Just ja Georges Couthon ja heidän merkittävimmät apurinsa sekä rampautunut Augustin Robespierre.

Entinen vallankumousjohtaja ja hänen lähimmät miehensä mestattiin giljotiinilla 28. heinäkuuta 1794. Mestattujen päät vietiin koreissa Marie Tussaudin työpajaan kuolinnaamioiden tekoa varten.

Samaan aikaan kun pariisilaiset juhlivat Robespierren kuolemaa ja terrorin ajan päättymistä, vallankumousarmeija hyökkäsi Reininmaahan ja Alankomaihin. Pariisissa valta siirtyi kansalliskonventin perustamalle direktiohallitukselle, joka koostui lähinnä Paul de Barrasin johtamista jakobiineistä. Direktio lakkautti vallankumoustuomioistuimen, mutta sortui sisäisiin riitoihin vastuualueiden jakamisesta. Robespierren korkeimman olennon palvonta sammui perustajansa kuoltua, ja Napoleon käytti myöhemmin kultin rippeitä hyödykseen palauttaessaan vainotun kristinuskon arvoonsa.

• Cécile Renault

• Aubry, Octave: Ranskan suuri vallankumous I. Werner Söderström Oy, 1962.
• Aubry, Octave: Ranskan suuri vallankumous II. Werner Söderström Oy, 1962.
• Delius, Peter & Toim.kunta: Maailmanhistoria – kuvitettu matka läpi historian. Parragon, 2007. ISBN 978-1-4054-8283-7.
• Liisberg, Bering: Ranskan vallankumous 1789–1799. Kustannusyhtiö Otava, 1906.
• Mykland, Knut: Otavan suuri maailmanhistoria 13: suuret vallankumoukset. Kustannusyhtiö Otava, 1985. ISBN 951-1-08656-1.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Maximilien Robespierre Wikimedia Commonsissa

Le Dytanie on Burkina Fason kansallislaulun virallinen nimi. Laulun on sanoittanut maan entinen presidentti Thomas Sankara. Laulun sanoissa tulevat esiin Sankaran politiikan keskeiset teemat, kuten mustan Afrikan vapaustaistelun jälkikolonialismia ja riistoa vastaan sekä yhteistoimin luotava uusi tulevaisuus. Myös Sankaran politiikalle ominainen ajatus miesten ja naisten tasa-arvosta tulee laulussa esiin. Laulu otettiin virallisesti käyttöön 1984.

Ennen vuotta 1984 Burkina Faso oli nimeltään Ylä-Volta ja kansallislaulun nimi oli ”Hymne National Voltaïque”.

Contre la férule humiliante il y a déjà mille ans,
La rapacité venue de loin les asservir il y a cent ans.
Contre la cynique malice métamorphosée
En néocolonialisme et ses petits servants locaux
Beaucoup flanchèrent et certains résistèrent.
Mais les échecs, les succès, la sueur, le sang
Ont fortifié notre peuple courageux et fertilisé sa lutte héroïque.

Kuoro:
Et une seule nuit a rassemblée en elle
L'histoire de tout un peuple.
Et une seule nuit a déclenché sa marche triomphale
Vers l'horizon du bonheur.
Une seule nuit a réconcilié notre peuple
Avec tous les peuples du monde,
A la conquête de la liberté et du progrès
La patrie ou la mort, nous vaincrons.

Nourris à la source vive de la Révolution.
Les engagés volontaires de la liberté et de la paix
Dans l'énergie nocturne et salutaire du 4 août
N'avaient pas que les armes à la main, mais aussi et surtout
La flamme au coeur pour légitimement libérer
Le Faso à jamais des fers de tous ceux qui
Çà et, là en poluaient l'âme sacrée de l'indépendance, de la souveraineté.

Kuoro

Et séant désormais en sa dignité recouvrée
L'amour et l'honneur en partage avec l'humanité,
Le peuple du Burkina chante un hymne à la victoire,
A la gloire du travail libérateur, émancipateur.
A bas l'explotation de l'homme par l'homme!
Hé en avant pour le bonheur de tout homme,
Par tous les hommes aujourd'hui et demain, par tous les hommes ici et pour toujours!

Kuoro

Révolution populaire notre sève nourricière.
Maternité immortelle du progrès à visage d'homme.
Foyer éternel de démocratie consensuelle,
Où enfin l'identité nationale a droit de cité,
Où pour toujours l'injustice perd ses quartiers,
Et où, des mains des bâtisseurs d'un monde radieux
Mûrissent partout les moissons de væux patriotiques, brillent les soleils infinis de joie.

Kuoro

Tuhannen vuoden nöyryytyksen kahleita vastaan
petoja, jotka tulivat alistamaan heitä sadaksi vuodeksi,
sitä kyynista pahuutta vastaan, joka on ottanut
uuskolonialismin ja sen paikallisten palvelijaraukkojen muodon.
Monet luovuttivat, jotkut tekivät vastarintaa.
Mutta epäonnistumiset ja onnistumiset, hiki ja veri
ovat vahvistaneet rohkeaa kansaamme ja antaneet sen urhean taistelun kantaa hedelmää.

Kuoro:
Ja yksi ainoa yö on koonnut yhteen
kokonaisen kansan menneisyyden,
ja yksi ainoa yö on saattanut alkuun sen marssin
kohti hyvän onnen taivaanrantaa.
Ja yksi ainoa yö on yhdistänyt kansamme
kaikkien maailman kansojen kanssa,
vapauden ja edistyksen saavuttamiseksi.
Isänmaa tai kuolema, me voitamme.

Vallankumouksen elävästä lähteestä ravintonsa saaneilla,
vapaaehtoisilla rauhan ja vapauden esitaistelijoilla,
joita 4. elokuuta yöllinen ja eläväksi tekevä voima elähdyttää,
ei ole vain aseita käsissään, heillä on myös ja ennen kaikkea
liekki sydämissään, vapauttaa lainkin edessä
Faso ikuisesti niiden kynsistä,
jotka tahrasivat itsenäisyyden ja riippumuuden pyhää sielua.

Kuoro

Ja tästedes istuen uudestilöydetyssä arvokkuudessaan,
rakkaus ja kunnia yhdistettyinä inhimillisyyteen,
Burkinan kansa laulaa laulun voitolle
vapauden ja sukupuolten välisen tasa-arvon saavuttamisen kunnialle.
Alas se, että ihminen riistää toista ihmistä!
Eteenpäin yhteisen hyvän puolesta
jokaiselle tänään ja huomenna, täällä sekä aina ja kaikkialla!

Kuoro

Kansan vallankumous on ravinnut meitä.
Edistyksen kuolematon äitiys on tullut kaikkien nähtäväksi.
Yhdessä sovitun demokratian ikuinen sydän on siellä,
missä kansallisella identiteetillä on vihdoin vapaus,
missä epäoikeudenmukaisuudella ei enää koskaan ole sijaa,
ja missä loistavan maailman rakentajien kädet
korjaavat kaikkialla isänmaalle vannottujen valojen hedelmää ja missä rajattoman ilon aurinko loistaa.

Kuoro

Radio Télévision Guinéenne (RTG) on Guinean kansallinen yleisradioyhtiö.

Yleisradiotoiminta alkoi silloisessa Ranskan Guineassa vuonna 1952. Radio Conakry välitti ohjelmia 500 watin lyhytaaltolähettimellä 90 minuuttia päivässä. Guinean itsenäistyessä ranskalaiset veivät mukanaan osan radioaseman laitteista, mutta maan hallitus onnistui aloittamaan lähetykset uudelleen vuonna 1959. Itä-Saksa lahjoitti vuonna 1961 sadan kilowatin lyhytaaltolähettimen ja Länsi-Saksan rahoittama uusi radiostudio otettiin käyttöön vuonna 1967. Radio Guinée ja myöhemmin La Voix de la Révolution -nimillä toiminut asema oli presidentti Sékou Tourén ja hänen Parti démocratique de Guinée -puolueensa äänitorvi. Sillä oli myös vuonna 1961 perustettu ulkomaanpalvelu, joka lähetti ohjelmia muun muassa Portugalin Guineaan ja Senegaliin.

Televisiolähetykset alkoivat vuonna 1977 Muammar Gaddafin Libyan lahjoittamilla laitteilla. Värilähetyksiin siirryttiin vuonna 1986 ja satelliittilähetykset aloitettiin vuonna 2003. Kiinan tuella rakennettu uusi radio- ja televisiokeskus Conakryn esikaupungissa Kolomassa otettiin käyttöön vuonna 2006.

RTG:llä on nykyään kolme radio-ohjelmaa. Kansallinen Radio nationale eli Radio guinéenne kattaa ranskan- ja paikalliskielisillä lähetyksillään lähes koko maan. Se lähettää etupäässä asiaohjelmia, jonkin verran viihdettä ja myös uskonnollisia ohjelmia. Radio Kaloum Stéréo lähettää viihdettä, musiikkia ja urheilua ranskaksi maan pääkaupungissa Conakryssa. Sveitsin tuella vuonna 1992 perustettu maaseuturadioiden verkko Radio rurale de Guinée käsittää neljän alueen ja 19 prefektuurin paikallisradiot, jotka toimivat kahdellakymmenellä paikallisella kielellä. Radiolähetykset tapahtuvat etupäässä ULA-alueella. Vuonna 2012 suljettu 50 kilowatin lyhytaaltolähetin otettiin uudelleen käyttöön vuonna 2016.

Televisio-ohjelmia on kaksi. Ykköskanava RTG Koloma kattaa analogisilla lähettimillään noin 40 prosenttia maan pinta-alasta. Sen ohjelmia välitetään myös satelliitilla ja pääkaupungissa digitaalisesti. Vanhassa Boulbinetin radiotalossa toimiva kakkoskanava RTG2 kattaa lähetyksillään Conakryn ja sen lähialueen. Television rahoitus on riittämätöntä, laitteisto vanhentunutta ja kulunutta ja henkilöstö huonosti koulutettua ja motivoitunutta, minkä johdosta myös ohjelmat ovat tasoltaan vaatimattomia. Tärkeimmän ohjelmanumeron muodostavat virallisena tiedotuskanavana toimivat uutislähetykset.

Vuodesta 2006 lähtien maahan on perustettu lukuisia kaupallisia radioasemia ja yhteisöradiota sekä muutamia yksityisiä televisioasemia. Lisäksi välitetään ulkomaisten yleisradioyhtiöiden lähetyksiä.

• Le paysage médiatique Guinéen: État des lieux, enjeux et défis academia.edu. mars 2015. Viitattu 29.12.2018.

• RTG Koloma (Arkistoitu – Internet Archive) (ranskaksi)

Kiinan neuvostotasavalta (kiin.: 中華蘇維埃共和國; pinyin: Zhōnghuá sūwéiài gònghéguó) oli Kiinassa sijainnut valtio, jonka Kiinan kommunistisen puolueen johtajat Mao Zedong ja Zhu De julistivat 7. marraskuuta 1931 Kiinan sisällissodan alkuvaiheessa.

Mao Zedong oli sekä Kiinan neuvostotasavallan puheenjohtaja että pääministeri, ja hän johti valtiota, johon kuului toisistaan erillään olevia kommunistisen puolueen hallinnassa olevia alueita Kiinassa. Vuonna 1934 kommunistinen puolue kuitenkin menetti tärkeimmän hallitsemansa alueensa Jiangxin ja aloitti pitkän marssin.

Kiinan neuvostotasavalta lakkautettiin virallisesti syyskuussa 1937 Japanin hyökkäyksen jälkeen osana kompromissia, jolloin Kiinan kommunistinen puolueen joukot yhdistivät voimansa Kuomintangin kanssa Japania vastaan.