Isabel Allende Llona (s. 2. elokuuta 1942 Lima, Peru) on chileläinen kirjailija. Hän asuu Yhdysvalloissa Kaliforniassa ja on Yhdysvaltojen kansalainen.

Isabel Allende syntyi Chilessä perulaisen diplomaatti Tomás Allenden tyttäreksi. Hän on Chilen edesmenneen johtajan Salvador Allenden serkun tytär. Isabel oli kaksivuotias, kun hänen isänsä jätti perheensä. Francisca Allende muutti lastensa kanssa takaisin Chileen. Hän meni myöhemmin naimisiin diplomaatti Ramón Huidobron kanssa. Perhe muutti tämän jälkeen usein Huidobron asemapaikan mukaan. Boliviassa ja Libanonissa Allende kävi englanninkielisiä yksityiskouluja.

Allende palasi Chileen 1958, jolloin hän tapasi tulevan miehensä Miguel Fríasin. He menivät naimisiin 1962.

Allende työskenteli vuosina 1959–1965 Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestössä Santiagossa ja myöhemmin Brysselissä. Allenden tytär Paula syntyi vuonna 1963. Hän palasi 1966 Chileen, ja samana vuonna syntyi hänen poikansa Nicolás. Silloin Allende työskenteli toimittajana sekä televisiossa että lehdissä. Lisäksi hänen näytelmiään esitettiin teattereissa ja hän sai lastenkirjojaan julkaistuksi.

Allenden isän serkku, Chilen presidentti Salvador Allende sai surmansa Chilen sotilasvallankaappauksessa 11. syyskuuta 1973. Allende alkoi tämän jälkeen toimia vastarintaliikkeessä ja etsi turvallisia pakoreittejä etsintäkuulutetuille ihmisille. Hän oli mukana toiminnassa, kunnes hänen äitinsä ja isäpuolensa selvisivät täpärästi salamurhayrityksestä. Allende pakeni 1975 Venezuelaan jouduttuaan itsekin etsittyjen ihmisten listalle ja saatuaan tappouhkauksia. Hän asui Venezuelassa 13 vuotta ja muutti sitten Kaliforniaan. Toisen miehensä, lakimies Willie Gordonin, Allende tapasi Kaliforniassa 1988.

Allende alkoi vuonna 1981 kirjoittaa kirjettä isoisällen, joka oli kuolemaisillaan. Siitä kehittyi Allenden ensimmäinen romaani Henkien talo, joka julkaistiin 1982. Teos on sukutarina, joka sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan, Chileksi tunnistettavaan maahan. Päähenkilöitä ovat suvun kolmen sukupolven naiset, Clara, Blanca ja Alba, joiden kaikkien nimet merkitsevät valoa. He hallitsevat taloa ja yhdistävät sukua. Kirjan taianomainen puoli liittyy yleensä Claraan, joka on selvänäkijä. Hän näkee tapahtumat ennakolta, harrastaa spiritismiä ja ilmestyy myöhemmin kuolemansa jälkeen vaikeina hetkinä perheenjäsenille. Romaanista tehtiin samanniminen elokuva vuonna 1993.

Allenden ensimmäiset teokset, romaanit Henkien talo, Rakkaus ja varjo (1984) ja Eva Luna (1985) sekä novellikokoelma Eva Lunan rakkaudet (1989) käsittelivät kaikki naisten asemaa Etelä-Amerikassa ja kuvasivat maanosan politiikkaa. Allenden neljäs romaani Ääretön suunnitelma sijoittuu puolestaan Yhdysvaltoihin ja sen päähenkilö on mies.

Allenden tytär Paula kuoli vuonna 1992 porfyrian aiheuttamiin komplikaatioihin. Allende julkaisi vuonna 1994 ensimmäisen tietokirjansa, muistelmateoksen Paula, joka on kirjoitettu kirjemuotoisena hänen tyttärelleen. Vuonna 1997 julkaistiin puolestaan hieman kevyempi teos Afrodita: cuentos, recetas, y otros afrodisíacos, jossa Allende jakaa tietoa erilaisista lemmenrohdoista.

Romaani Rouva Fortunan tytär (1999) kertoo chileläisestä naisesta, joka muuttaa maasta Kalifornian kultaryntäyksen perässä, ja Auroran muotokuva menneisyyttään etsivästä naisesta. Mi país inventado on puolestaan Allendan muistelma maanpaostansa ja tuntemuksistaan uudessa kotimaassaan. Zorron tarina (2005) uudelleenkertoo Zorron tarinan ja Sydämeni Inés (2009) fiktiivisesti konkistadori Pedro de Valdivian rakastajattaren Inés Suárezin tarinan. La isla bajo el mar (2009) sijoittuu Haitin vuoden 1791 orjakapinaan. El cuaderno de Maya (2011) on kirjoitettu teinitytön päiväkirjaksi, ja El juego de Ripper -romaanin (2014) pääosassa on teinityttö, joka jäljittää sarjamurhaajaa. Romaanissa El amante japonés (2015) käsitellään puolalaisen maahanmuttajan ja amerikanjapanilaisen vuosikymmeniä kestänyttä suhdetta. Más allá del invierno (2017) -romaanin pääosassa on ystävyys, joka syntyy auto-onnettomuuden jälkeen, ja Largo pétalo de mar kertoo miehestä ja naisesta, jotka pakenevat Chileen Espanjan sisällissodan jälkeen.

Allendea on verrattu usein kirjailija Gabriel García Márqueziin.

• Henkien talo, 1985 (La casa de los espíritus, 1982)
• La corda de Porcelana, 1984
• Rakkaus ja varjo, 1987 (De amor y de sombra, 1984)
• Eva Luna, 1989 (Eva Luna, 1985)
• Dos Palabras, 1989
• Eva Lunan rakkaudet, 1990 (Cuentos de Eva Luna, 1989)
• Ääretön suunnitelma, 1994 (El Plan Infinito, 1991)
• Paula, 1995 (Paula, 1994)
• Afrodita, 1997
• Rouva Fortunan tytär, 2000 (Hija de la Fortuna, 1999)
• Auroran muotokuva, 2001 (Retrato en Sepia, 2000)
• Zorron tarina, 2006 (El Zorro, comienza la leyenda, 2005)
• Sydämeni Inés, 2009 (Inés del alma mia, 2006)
• La suma de los días, 2007
• La isla bajo el mar, 2009
• El Cuaderno de Maya, 2011
• El juego de Ripper, 2014
• El amante japonés, 2015
• Mi país inventado, 2017
• Más allá del invierno, 2017
• Largo pétalo de mar, 2019
• Mujeres del alma mía, 2020
• Violeta, 2022

• Petojen kaupunki, 2002 (La ciudad de las bestias, 2002)
• Kultaisen lohikäärmeen valtakunta, 2003 (El Reino del Dragon de Oro)
• Pygmien metsä, 2005 (El bosque de los pigmeas)

• Koski, Mervi: Ulkomaisia nuortenkertojia 2. BTJ Kirjastopalvelu, 2006.
• Ulkomaisia nykykertojia 1. Toimittaneet Ritva Aarnio ja Ismo Loivamaa. BTJ Kirjastopalvelu, 1998.

• Isabel Allende -sivusto(englanniksi)
• Isabel Allende -sivusto (Arkistoitu – Internet Archive) (espanjaksi)
• Haastattelu, The Ledge (englanniksi)
• Marjatta Ripsaluoma: Kultaisen lohikäärmeen valtakunta.
• HS: Isabel Allende manaa henkiä avukseen

Augusto José Ramón Pinochet Ugarte (25. marraskuuta 1915 Valparaíso – 10. joulukuuta 2006 Santiago) oli chileläinen kenraali, diktaattori ja Chilen presidentti. Sotilasvallankaappauksessa Pinochetin johtamat armeijan joukot syrjäyttivät 11. syyskuuta 1973 demokraattisesti valitun vasemmistopresidentti Salvador Allenden. Pinochet toimi väliaikaisen sotilashallituksen johtajana vuodet 1973–1974 ja presidenttinä vuosina 1974–1990 sekä armeijan komentajana maaliskuuhun 1998. Samoin hän toimi elinikäisenä senaattorina vuoteen 2002 asti. Vuodesta 1981 lähtien Pinochet käytti Espanjan imperiumin aikaista sotilasarvoa Capitán General.

Chileläiset suhtautuvat Pinochetiin ja hänen valtakauteensa kaksijakoisesti. Pinochetin vastustajat painottavat sitä, että sotilashallinto loi maahan diktatuurin ja järjestelmällisen terrorin ajanjakson: aikakaudella tapettiin arviolta 3 000 ihmistä ja kymmeniä tuhansia kidutettiin tai vangittiin poliittisista syistä. Pinochet ja hänet kannattajansa ovat väittäneet vallankaappauksen pelastaneen maan sisällissodalta ja marxilais-leninistiseltä diktatuurilta.

Pinochet oli vastuussa kautensa aikana tapahtuneista raskaista ihmisoikeusrikkomuksista. Hävittyään kansanäänestyksen toisesta kahdeksan vuoden jatkokaudesta vuonna 1988 Pinochet luovutti presidentin tehtävät vaalivoittaja Patricio Aylwinille. Pinochetin kannatus ja maine kärsivät, kun hänen miljoonien dollarien kavalluksensa ja aseiden kytkykaupoista saamansa tulot tulivat ilmi.^lähde?

Pinochet syntyi keskiluokkaiseen perheeseen. Pinochetin isä oli tullivirkailija Augusto Pinochet Vera ja äiti Avelina Ugarte Martínez. Sotilasuralle hän lähti ilmeisesti äitinsä kannustuksesta vuonna 1933. Neljän vuoden opiskelun jälkeen Pinochet valmistui syyskuussa 1937 jalkaväen alférezin eli vänrikin sotilasarvolla ja siirtyi palvelukseen Chacabuco-rykmenttiin Concepcióniin. Myös hänen merkittävästä perheestä oleva vaimonsa Lucía Hiriart de Pinochet kannusti häntä uralla. Pinochet meni vuonna 1948 sota-akatemiaan jatkamaan opintojaan, mutta joutui lykkäämään aloittamista vuodella palveltuaan Lotan hiilialueella. Hänestä tuli 1951 upseerikoulun luennoitsija. Hän toimi myös armeijan upseerien lehden Cien Águilasin päätoimittajana. Majurina hän palveli vuodet 1953–1955 Aricassa Rancagua-rykmentissä. Aricasta palattuaan hän ryhtyi opiskelemaan lakia Chilen yliopistossa Santiagossa.

Vuosina 1956–1959 Pinochet oli Quitossa, Ecuadorissa perustamassa maahan sotilasakatemiaa. Palattuaan vuoden 1959 lopussa Chileen hänet nimitettiin I divisioonan esikuntaan. Vuotta myöhemmin hänet nimitettiin Esmeralda-rykmentin komentajaksi. Tästä asemasta hänet siirrettiin vuonna 1963 sotilasakatemian varajohtajaksi. Vuoden 1968 lopussa hän sai prikaatikenraalin arvon. Tammikuussa 1971 hänestä tuli divisioonankenraali ja armeijan Santiagon osaston komentaja. Vuoden 1972 alussa Pinochet nimitettiin pääesikuntapäälliköksi.

Vuonna 1970 Chilen presidentiksi nousi Salvador Allende, joka voitti vaalit Unidad Popular -liittouman ehdokkaana 36 prosentin kannatuksella. Chilen tilanne muuttui, kun Allende alkoi toteuttaa sosialistista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, joka sisälsi muun muassa laajan kansallistamisohjelman. Allenden marxilainen politiikka suututti Yhdysvaltoja ja hän oli alituisesti erimielisyyksissä kongressissa olevien konservatiivisten kristillisdemokraattien kanssa, jotka väittivät hänen ajavan maata kommunistiseksi. Chilen sosialistihallitus oli suosittu, työllisyys, kulutus ja vienti kasvoivat, kunnes vuonna 1972 alkoi talouden alamäki, joka johti lopulta hyperinflaatioon. Sosialistit kuitenkin voittivat alkuvuonna 1973 pidetyt vaalit selvästi, mutta sosialistihallituksella alkoi jo olla paljon vastustajia.

Presidentti Salvador Allendea vastaan protestoitiin jatkuvasti, ja kesäkuussa 1973 eversti Roberto Souperin joukot yrittivät vallankaappausta ja piirittivät presidentinpalatsin. Yritys kuitenkin epäonnistui. Allenden entiset liittolaiset kristillisdemokraatit siirtyivät oppositioon ja vaativat järjestyksen palauttamista. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA lietsoi levottomuuksia rohkaistakseen armeijaa syrjäyttämään vasemmistolaisen Allenden, esimerkiksi kaappaamalla ja murhaamalla Allendea tukevan kenraali René Schneiderin. Allende nimitti 9. elokuuta 1973 kenraali Carlos Pratsin puolustusministeriksi, mutta tämä joutui eroamaan skandaalin vuoksi jo 23. elokuuta. Samana päivänä Allende nimitti ystävänsä Pinochetin armeijan komentajaksi. Paradoksaalisesti Pinochet saavutti asemansa, koska hänellä ei ollut merkittäviä poliittisia ambitioita ja Allende luotti häneen.

Elokuun 22. päivä Chilen parlamentin alahuone kokoontui ja hyväksyi päätöslauselman, jossa kehotti tarvittaessa asevoimia poistamaan Allenden virastaan. Allendea parlamentti ei kuitenkaan voinut erottaa ilman tarpeellista enemmistöä senaatissa. Seuraavana päivänä Allende nimitti ystävänsä Pinochetin armeijan komentajaksi.

Kolme viikkoa parlamentin päätöslauselmasta 11. syyskuuta 1973 asevoimat syrjäyttivät Allenden. Maahan perustettiin sotilasjuntta, jossa Pinochet edusti armeijaa, amiraali José Toribio Merino laivastoa, kenraali Gustavo Leigh ilmavoimia ja kenraali César Mendoza karabinieerejä eli sotilaspoliisia. Juntta jätti Allendelle uhkavaatimuksen erota. Kun hän kieltäytyi, kapinalliset pommittivat presidentinpalatsiin linnoittautunutta Allendea ja hänen liittolaisiaan. Allende kuoli hyökkäyksessä, aiempien väitteiden mukaan hän teki itsemurhaan, mutta oikeuslääkärien maailmankonferenssi Soulissa 2014 päätyi johtopäätökseen, että itsemurha oli poissuljettu ajatus, mutta kuolema lavastettiin itsemurhaksi. Kaappauksessa kuoli myös yksi journalisti, viisi sotilasta ja loukkaantui kaksi. Kaappauksessa kuoli juntan mukaan alle sata ihmistä.

Kaapattuaan vallan sotilasjuntta julkaisi perustuslain pöytäkirjan. Pöytäkirja määritti maahan diktatorisen sotilaiden muodostaman junttahallituksen. Sotilasjuntta mitätöi välittömästi voimassa olleen demokratiaan pohjautuneen perustuslain, lopetti parlamentaariset hallintoelimet kuten kongressin, kielsi kaiken poliittisen aktivismin ja erikseen vasemmistopuolueet jotka olivat perustaneet Allenden yhtenäiskoalition. Lehdistönvapautta rajoitettiin.

Pian juntan päästyä valtaan Pinochet hankkiutui maan johtoon aluksi juntan puheenjohtajana ja 27. heinäkuuta 1974 presidentiksi julistettuna. Kenraali Leigh vastusti Pinochetia, jolloin hänet pantiin eläkkeelle ja ilmavoimia tuli edustamaan kenraali Fernando Matthei.

Muistelmissaan Pinochet sanoo olleensa vallankaappauksen kärkihahmo ja käyttäneensä asemaansa armeijan komentajana suunnitelmansa edistämiseen. Viime vuosina ajan muut korkeat sotilasvirkamiehet ovat sanoneet, että Pinochet oli alun perin varsin varovainen ja liittyi kaappaukseen vastentahtoisesti muutamaa päivää ennen suunnitelman toteuttamista.

Ensimmäisten toimenpiteiden joukossa oli murskata maan kansanrintaman Unidad Popularin muodostama oppositio ja ammattiliikkeet. Lokakuussa 1973 ainakin 75 tapettiin niin sanotulla kuoleman karavaanilla (Caravana de la Muerte), jossa armeijan ryhmä kenraali Sergio Arellano Starkin johdolla lensi helikopterilla vankilasta toiseen etelästä pohjoiseen teloittamassa pidätettyjä. Pinochetin kaudella poliisi tappoi arviolta 3 197 henkeä ja kaikkiaan 28 000 ihmistä kidutettiin. Noin 130 000 chileläistä vangittiin ja satoja tuhansia, joidenkin lähteiden mukaan jopa miljoona henkeä pakeni maasta.

Valtaan noustessaan uusi juntta julisti tavoitteekseen taistella kommunismia vastaan. Suhteet Kuubaan katkaistiin pian ja Pinochetin hallinto aloitti yhteistyön Bolivian, Brasilian, Paraguayn ja Uruguayn kanssa. Maiden tiedustelupalvelujen välillä aloitettiin niin sanottu Operaatio Cóndor, jossa maiden viranomaiset jahtasivat yhteistoimin marxilaisia, sissejä ja heidän tukijoikseen epäiltyjä. Operaation päämaja oli Chilen salaisen poliisin DINA:n (Dirección de Inteligencia Nacional) päämaja Santiagossa.

Vuosina 1974–1976 Chile suunnitteli useaan otteeseen hyökkäystä Perua vastaan, jossa hallitsi vasemmistolainen kenraali Juan Velasco Alvarado, joka oli ostanut aseita Neuvostoliitosta. Chile uskoi Perun pyrkivän näillä aseilla saamaan takaisin 1879 menettämänsä alueet, ja alkoi suunnitella ennalta ehkäisevää hyökkäystä. Perun havaitessa suunnitelmat se alkoi siirtää joukkojaan rajalle puolustusta varten. Vuonna 1976 Pinochet kysyi Yhdysvaltain ulkoministeri Henry Kissingerilta mahdollisesta Yhdysvaltain reaktiosta hyökkäykseen.

Vuosina 1977–1978 Chile oli vähällä joutua sotaan Jorge Videlan sotilasjuntan hallitseman Argentiinan kanssa eräistä asumattomista, mutta strategisesti tärkeistä saarista Etelä-Amerikan eteläkärjessä. Paavi Johannes Paavali II:n välityksellä sota vältettiin. Pinochetin Chile oli Kolumbian kanssa ainoa Latinalaisen Amerikan maa, joka ei tukenut Argentiinan vaatimusta Falklandsaarista vuoden 1982 sodassa Isoa-Britanniaa vastaan. Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcher oli Pinochetin avusta syvästi kiitollinen ja ihaili myös maan talouspolitiikkaa. Chilen ja Argentiinan välinen kiista päättyi vasta 1984 rauhan- ja ystävyyssopimukseen (Tratado de Paz y Amistad) ja Argentiina osallistui myös Cóndoriin.

Talous alkoi elpyä, ja 1970-luvulla Pinochet saavutti luottamusta vakauden palattua. Pinochet aloitti vuoden 1975 keskivaiheilla talousuudistukset, joita on kutsuttu uusliberaaleiksi tai markkinaystävällisiksi. Tässä Pinochet luotti niin sanottuihin Chicagon poikiin, jotka olivat Chicagon yliopistossa koulutettuja ja taloustieteilijä Milton Friedmanin ideoiden innostamia. Kaikenlaista säätelyä vähennettiin ja maassa yksityistettiin eläkejärjestelmä, valtion teollisuus ja pankit sekä alennettiin veroja. Näiden toimien kannattajat, etenkin Friedman itse, nimittivät Chilen 1980-luvun lopulla saavuttamaa talouskasvua "Chilen ihmeeksi."

Yhdysvaltain tiedustelupalvelu pyrki lieventämään kaappauksen kansainvälistä kritiikkiä. Esimerkiksi kaivosyhtiö Anacondaa ja General Motorsia rohkaistiin jatkamaan toimintaansa maassa. Chilen tilanne tuli maailman tietoisuuteen syyskuussa 1976, kun maan entinen Yhdysvaltain suurlähettiläs ja Allenden aikainen ministeri Orlando Letelier tapettiin autopommilla Washingtonissa. Myös Pinochetin edeltäjä, kenraali Carlos Prats, joka ei ollut halunnut toimia demokraattista järjestelmää vastaan, kuoli Buenos Airesissa 1974 vastaavassa tapauksessa. Vaikka Yhdysvaltain senaatti alkoikin suhtautua vihamielisesti Chilen junttaan, Yhdysvaltain hallituksen edustaja Henry Kissinger vakuutti Valkoisen talon tuen jatkuvan tavatessaan Pinochetin 8. kesäkuuta 1976 Santiagossa.

Juntta pyrki laillistamaan itsensä uuden perustuslain avulla maan talouden ollessa nousussa. Vuonna 1980 ilmoitettiin 67 prosentin äänestäjistä hyväksyneen uuden perustuslain, joka määräsi kansanäänestyksen presidentin kauden jatkamisesta ilman vaaleja vuoteen 1988 ja paluun siviilivaltaan 1990. Perustuslain tarkoitus oli määrittää autoritaarinen, kansalaisten valtaa rajoittava versio edustuksellisesta demokratiasta. Armeijalle määritettiin uusi rooli: sen tuli ohjailla ja turvata yhteiskunnallista toimintaa. Sotavoimien Kansallinen turvallisuusneuvosto Cosena sai avoimen oikeuden puuttua mihin tahansa toimintaan, joka sen mielestä uhkasi yhteiskuntajärjestystä tai turvallisuutta. Armeija erotettiin käytännössä kokonaan poliittisten instituutioiden kontrollista korkeimman johdon nimitysasioita myöten. Kommunistien toiminta kiellettiin. Vaaleilla valittavia edustuksellisia instituutioita vähennettiin. Sekä kristillisdemokraatit että vasemmistolaiset olivat kehottaneet hylkäämään perustuslain.

Vuosien 1982–1983 taloustilanne ja lisääntyvä työttömyys talousuudistuksien vuoksi johti levottomuuksiin. Toukokuussa 1983 oppositio ja työväenliike järjestivät mielenosoituksia ja lakkoja, joihin hallitus vastasi väkivallalla. Poliisin tekemä professori José Manuel Paradan ja toimittajien Manuel Guerrero ja Santiago Nattino teloitus sai juntan jäsenen kenraali César Mendozan eroamaan 1985. Vuonna 1986 turvallisuusjoukot löysivät kielletyn kommunistipuolueen aseellisen siiven Manuel Rodríguezin isänmaallisen rintaman (Frente Patriótico Manuel Rodríguez) 80 tonnin asekätkön. Aseita toimitti Kuuba DDR:n ja Neuvostoliiton tuella. Pinochetia vastaan tehtiin murhayritys saman vuoden syyskuussa. Hän säilyi hengissä, mutta viisi hänen henkivartijaansa kuoli.

1. syyskuuta 1988 Pinochet tiedotti chileläisten maanpakolaisten olevan tervetulleita takaisin maahan. Kolme päivää myöhemmin järjestettiin ensimmäinen luvallinen Pinochetia kritisoiva mielenosoitus Santiagossa Presidentinpalatsin edustalla. Hallinto järjesti 5. lokakuuta 1988 kansanäänestyksen, jatketaanko Pinochetin kautta vielä ilman vaaleja kahdeksalla vuodella. Opposition No-kampanjaa johti Ricardo Lagos, joka vaati Pinochetia tilille katoamisista. Äänestyksessä 55 prosenttia vastusti kauden jatkamista, ja 1989 hallitus järjesti presidenttivaalit. Pinochet luovutti valtansa 11. maaliskuuta 1990 Patricio Aylwinille.

Vielä luovuttuaan presidentinvirasta Pinochet säilytti asemansa asevoimien komentajana ja säilytti vaikutusvaltaa maan asioihin. Toukokuussa 1993 La Nación -lehti julkaisi pitkän artikkelin ns. "Pinocheques"-tapauksesta. Armeija oli antanut kolmella sekillä Pinochetin pojalle 971 miljoonan peson lainan 1991. Kenraalit pitivät kokouksen hallituksen La Monedan edessä olevassa rakennuksessa, jossa rikostutkinta leimattiin "armeijan ja sen komentajan häirinnäksi." 60 erikoisjoukkojen sotilasta saartoi hallituksen rakennuksen (ns. boinazo). Presidentti Frei määräsi syyttäjän keskeyttämään tapauksen selvittämisen "kansallisen edun nimessä" heinäkuussa 1995.

Pinochet säilytti paikkansa armeijan komentajana maaliskuuhun 1998, jonka jälkeen hän siirtyi seuraavana päivänä elinikäiseksi senaattoriksi, jotka olivat Chilessä oikeudellisesti koskemattomia vuoden 1980 perustuslain mukaan ennen perustuslain muutosta vuonna 2005.

Vuonna 1998 Pinochet matkusti Britanniaan hoitoon. Hänen ollessaan siellä espanjalainen tuomari Baltasar Garzón antoi hänestä kansainvälisen pidätysmääräyksen, ja hänet asetettiin kotiarestiin. Syytteisiin kuului 94 kidutustapausta. Chilen hallitus vastusti pidätystä ja luovutusta Espanjaan. Britannian ylähuone kävi 16 kuukauden mittaisen lakiteknisen väittelyn, kun Pinochet väitti olevansa syytesuojassa vieraana valtionpäämiehenä. Lontoosta käsin Pinochet antoi julkisen lausunnon.

Margaret Thatcher ja George H. W. Bush vetosivat Britannian hallitukseen, että se sallisi Pinochetin paluun kotimaahan. Myös paavi Johannes Paavali II:n väitettiin näin tehneen, mutta lausunto ei ollut paavin. Konservatiivipuolueen Thatcher nimitti Pinochetia yhdeksi Britannian parhaista ystävistä ja poliittiseksi liittolaiseksi ensimmäisessä puolueessaan pitämässään puheessa yhdeksään vuoteen. Lääketieteellisten tutkimusten jälkeen sisäministeri työväenpuolueen Jack Straw päätti, ettei Pinochetia voi terveyssyistä luovuttaa, ja Pinochet palasi 2. maaliskuuta 2000 Chileen. Amnesty International ja The Medical Foundation for the Care of Victims of Torture arvostelivat päätöstä jättää Pinochet luovuttamatta. Toisaalta jo Pinochetin kotiarestia ja ylähuoneen päätöstä marraskuussa 1999 siitä, ettei hän entisenä valtionpäämiehenä ollut syytteiltä suojassa, pidettiin Nürnbergin oikeudenkäynteihin verrattavana edistysaskeleena.

8. elokuuta 2000 Chilen korkein oikeus teki äänin 14–6 päätöksen poistaa Pinochetilta syytesuoja. Hän erosi senaattorin tehtävistä, kun sama korkein oikeus havaitsi heinäkuussa 2002 ettei häntä voi terveydentilansa vuoksi haastaa oikeudenkäyntiin ihmisoikeusrikkomuksista. Korkein oikeus kuitenkin katsoi 24. toukokuuta 2004 hänet kykeneväksi oikeudenkäyntiin, ja syytteet luettiin joulukuussa. Myöhemmin on tullut ilmi uusia tapauksia: vuonna 2004 todettiin Pinochetilla olevan salaisilla tileillä 27 miljoonan dollarin varat. Rahat Pinochet oli hankkinut presidenttikautensa jälkeen osin armeijan komentajana kavaltamalla rahaa aseostoista, osin kokaiinikaupalla Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Marraskuussa 2006 Pinochet asetettiin kotiarestiin syytettynä kahden Allenden henkivartijan sieppauksesta 1973. Syytesuoja täytyy purkaa oikeuden päätöksellä erikseen jokaista syytettä varten ennen syytteiden nostamista.

91-vuotissyntymäpäivänään 2006 Pinochet otti poliittisen vastuun valtakaudellaan tehdyistä teoista, mutta katsoi toimineensa Chilen hyväksi ja pyrkineensä estämään sen hajoamisen. Osa chileläisistä katsoo Pinochetin pelastaneen vallankaappauksellaan maan kommunismilta.

3. joulukuuta 2006 Pinochet sai sydäninfarktin ja hänelle tehtiin sotilassairaalassa kaksi leikkausta sydämen verenkierron parantamiseksi. Pinochet kuoli 91-vuotiaana viikkoa myöhemmin 10. joulukuuta 2006 Santiagon sotilassairaalassa Chilessä, jossa hän oli hoidettavana leikkauksen jälkeen. Vielä edellisenä päivänä hänen ilmoitettiin olevan toipumassa leikkauksesta. Presidentti Michelle Bachelet, jonka isä Alberto Bachelet kuoli vankilassa ja joka itsekin joutui kidutettavaksi, ei myöntänyt Pinochetille valtiopäämiehen valtiollisia hautajaisia eikä hänen vuokseen julistettu kansallista suruaikaa. Pinochet haudattiin kuitenkin sotilashautajaisin. Presidentti Bachelet ilmoitti, ettei aio osallistua Pinochetin hautajaisiin. Yli 60 000 ihmistä kävi hyvästelemässä Pinochetin sotilasakatemiassa, missä hänen arkkunsa oli näytteillä. Pinochetin ruumis tuhkattiin perheen toiveesta vandalismin pelossa. Pian Pinochetin kuoleman jälkeen Santiagon kaduille Plaza Italiaan kerääntyi tuhansia diktaattorin vastustajia juhlimaan. Alati kasvanut, rauhallisesti juhlinut kansa marssi Santiagon pääkatua Alamedaa (oikealta nimeltään Avenida Libertador Bernardo O´Higgins) pitkin aina presidentinpalatsin Monedan taakse, jossa mellakkapoliisi pyrki hajottamaan ihmisjoukon vesitykein ja kyynelkaasulla. Tämä toimenpide johti pian mellakoihin ja kasvavaan sekasortoon, jotka jatkuivat pitkalle yöhön.

24. joulukuuta chileläiset El Mercurio ja La Tercera julkaisivat Pinochetin poliittisen testamentin Mensaje a mis compatriotas.

Vuonna 2011 julkaistiin viimeisimmät luvut Pinochetin kaudella kidutetuista ja surmatuista. Raportin mukaan 40 018 ihmistä pidettiin poliittisina vankeina ja kidutettiin. Virallisten lukujen mukaan surmatuksi tai kadonneeksi listattiin 3065 ihmistä. Selviytyneille maksetaan korvauksena heidän elämänsä loppuun 260 dollaria kuukaudessa.

• Augusto Pinochet 1915 – 2006 Yle Uutiset. 10.12.2006. Viitattu 15.8.2020.
• Aunila, Seija: Pinochet luopui vallasta 1998 Yle Elävä Arkisto. 5.12.2006. Viitattu 15.8.2020.
• Obituary: Augusto Pinochet BBC News. 10.12.2006. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)
• Condor legacy haunts South America BBC News. 8.6.2005. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)
• Pinochet's fraud immunity lifted BBC News. 19.8.2006. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)
• Q&A: Pinochet and justice BBC News. 10.12.2006. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)
• General Pinochet's dance with justice BBC News. 8.9.2006. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)
• Coad, Malcom: Augusto Pinochet Obituary The Guardian. 11.12.2006. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)
• Franklin, Jonathan: Pinochet 'sold cocaine to Europe and US' The Guardian. 11.6.2006. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)
• Franklin, Jonathan: The Pinochet files The Guardian. 10.9.2003. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)
• Epstein, Jack: Augusto Pinochet / Chilean leader's regime left thousands of 'disappeared' SF Gate. 10, 2006. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)

Zorro – miekka ja ruusu (esp. Zorro: La espada y la rosa) on kolumbialainen telenovela, jota Suomessa esitti Nelonen. Sarjaa on tehty 122 jaksoa. Sarja tunnuskappaleen nimi on Amor Gitano ja sen esittävät Alejandro Fernandez ja Beyoncé Knowles. Se pohjautui löyhästi Isabel Allenden kirjoittamaan Zorron tarina -romaaniin.

Zorro (suom. Kettu) on alun perin taskukirjoissa ja sittemmin sarjakuvissa esiintyvä kuvitteellinen supersankari. Kioskikirjailija Johnston McCulleyn luoma Zorro esiintyi ensimmäisen kerran vuoden 1919 elokuussa All-Story Weekly taskukirjan tarinassa The Curse of Capistrano. Tarina julkaistiin vuoden 1920 elokuvan jälkeen samalla nimellä The Mark of Zorro.

Zorro on oikealta nimeltään Don Diego de la Vega, joka kuuluu rikkaaseen de la Vega tilanomistajasukuun. Zorro taistelee tavallisten kansalaisten asialla valtiovaltaa vastaan. Zorro-tarinoiden synty sijoittuu 1820-luvulle Pueblo de Los Ángelesiin, Kaliforniaan. Kalifornia oli Zorro-tarinoiden tapahtuma-aikaan Espanjan tai siitä itsenäistyneen Meksikon hallussa. Zorro oli taitava miekkailija ja piiskan käyttäjä. Alkuperäisessä tarinassa hän kantoi myös revolveria. Zorroa avustavat pääosin kuuro ja mykkä intiaanipalvelija Bernardo, sekä luostarin munkki Felipe.

Zorron ensimmäinen tarina The Curse of Capistrano oli tarkoitus jäädä kertatarinaksi, mutta vuoden 1920 elokuvan menestyksen myötä Zorroa näytellyt Douglas Fairbanks vakuutti McCulleyta kirjoittamaan lisää tarinoita Zorrosta, joita hän kirjoitti aina kuolemaansa saakka. Hän kirjoitti muun muassa viisi kokonaista tarinasarjaa ja 57 lyhyttä tarinaa. Sittemmin Zorrosta on vuosien varrella tuotettu kirjallisuuden ja elokuvien lisäksi myös televisiosarjoja ja videopelejä.

Zorro ei ollut Johnston McCulleyn ensimmäinen hahmo, jolla oli salainen henkilöllisyys. Yksi hänen aikaisemmista hahmoista oli Madame Madcap, jonka tarinaa julkaistiin syksyllä 1919. Se oli naamiota käyttävä naishahmo, joka haki kostoa väkivaltaisia miehiä kohtaan. Tarina sittemmin julkaistiin romaanina nimellä The Masked Woman. Black Star oli toinen McCulleyn varhaisemmista luomuksista. Herrasmiesrikollinen, joka ei tappanut ketään ja piti aina sanansa. Black Star pukeutui täysin mustaan hupulliseen viittaan ja kaasutti uhrinsa vain tajuttomaksi, kuten Green Hornet vuosikymmeniä myöhemmin. Black Star tarinoita julkaistiin vuosina 1916-1930. McCulley kertoi halunneensa tekevän erilaisen western-aiheisen tarinan, joka herättäisi ihmisten mielenkiinnon. Vuoden 1923 haastattelussa McCulley kertoi luoneensa Zorron useista eri hahmoista. Hän käytti tekniikkaansa luodessaan Zorron jälkeen uusia hahmoja yhdistellen kahta tai kolmea hahmoa. Zorro's Shadow kirjan kirjoittanut Stephen Andes kertoo kirjassaan McCulleyn saaneen vaikutteita sankariinsa irlantilaisesta seikkailijasta William Lamportista ja lännen Robin Hoodiksi kutsutusta lainsuojattomasta Joaquín Murrietasta. Lamportin kerrottiin saapuneen Meksikoon 1640-luvulla ja yritti kapinoida Espanjan kruunullisia vastaan tummaihoisten ja intiaanien avustuksella. Murrieta sitä vastoin oli 1850-luvulla Kalifornian kultaryntäyksen aikana ollut lainsuojaton, joka hevosvarkauden ja murhien jälkeen tapettiin. Joidenkin tarinoiden mukaan hän yritti kostaa veljensä kuoleman jota syytettiin aiheettomasti muulin varastamisesta.

Zorron ensimmäinen tarina oli tarkoitus jäädä kertateokseksi, jonka vuoksi hahmon henkilöllisyys paljastettiin tarinan lopussa. Se sai kuitenkin odottamattoman suosion heti seuraavana vuonna 1920 mykkäelokuvan myötä, jonka jälkeen tarina julkaistiin kirjana The Mark of Zorro.

Hahmon ulkomuoto ei muuttunut suuresti ensimmäisestä tarinasta. Se koki pieniä muutoksia heti ensimmäisen elokuvan jälkeen, kuten pankkiryöstäjien kasvoilla pitämä huivi vaihtui dominonaamioksi, eikä Zorro enää kantanut revolveriä, jolla hän ajoittain uhkaili Kalifornian sotilaita.

Zorron on sanottu julkaisunsa jälkeen olleen alkuperäinen viittasankari, joka loi pohjan nykyaikaisille yhdysvaltalaisille naamio- ja kaksoishenkilöllisyyden omaaville sankareille, jotka ovat fyysisesti huippukunnossa ja taistelevat arkkivihollisia vastaan. Hahmossa on muun muassa paljon samaa kuin 1930-luvulla ensimmäisen kerran esiintyneessä Batmanissa. Molemmat ovat siviilissä varakkaita herrasmiehiä, joilla on toinen, salattu henkilöllisyys. Yhtäläisyydet eivät ole sattumia. Alkuperäisen Batmanin tarinan mukaan nuoren Bruce Waynen vanhemmat murhattiin, kun perhe oli palaamassa kotiin elokuvateatterista katsottuaan elokuvan Zorron merkki (1920).

El Zorro (espanjaa, suom. kettu) on mustiin pukeutunut, naamioitunut ja leveälieristä hattua käyttävä miekkailija, joksi 1800-luvun Kalifornian aatelismies Don Diego muuttuu öisin. Hevosensa Tornadon, miekkansa ja ruoskansa turvin hän taistelee pahoja voimia vastaan, ja aikaansaannoksensa hän signeeraa aina viiltämällä miekallaan Z-kuvion, usein tappamiensa vihollisten vaatteisiin. Alkuperäisessä McCulleyn tarinassa The Curse of Capistrano Don Diego seikkailee Zorrona Pueblo de Los Ángelesissa, Kaliforniassa Espanjan hallinnon aikaan. Hän auttaa sorrettuja ja avuttomia julmia poliitikkoja vastaan. Tarinassa 24-vuotiaan Diegon rakkauden kohteena on köyhtynyt aatelisnainen Lolita Pulido, joka ei ole kiinnostunut kömpelöä aatelismiestä esittävästä Diegosta, mutta sitä vastoin ihastunut urheaan Zorroon. Diego ei pidä minkäänlaisesta väkivallasta, vaan on mieluummin soittamassa kitaraa ja kuuntelemassa muiden sankaritarinoita. Hän käyttäytyy kohteliaasti naisia kohtaan ja pitää ystävänsä kersantti Gonzalesin tapaisia huonosti käyttäytyviä ja toiminnallisia ihmisiä viihdyttävinä. Zorron arkkivihollinen on kapteeni Ramón ja hänen apurinsa kersantti Pedro Gonzales, joka on samalla Diegon ystävä. Zorrolla on myös liittolaisia, kuten kuuro ja mykkä palvelija Bernardo; munkki Felipe; Diegon isä Don Alejandro Vega ja joukko aatelismiehiä, jotka olivat aluksi Zorroa vastaan, mutta kääntyivät sittemmin hänen puolelleen.

Sittemmin Zorron alkuperää on muokkailtu marginaalisti. Diegon tarina pääosin alkaa hänen saavuttuaan takaisin Kaliforniaan Espanjasta, jossa hän oli opiskellut yliopistossa ja harjoitellut muun muassa miekkailua. Pääarkkivihollinen on vaihdellut sarjoista ja elokuvista riippuen. Alkuperäinen kapteeni Ramón on sittemmin korvattu muilla kapteeneilla, kuten Esteban Pasquale, Montecero ja Harrison Love. Hänen apurinaan oli alun perin kersantti Gonzales, joka myöhemmin 1990-luvulta lähtien oli jäänyt enemmän sivummalle ja kersantti Garcia on esiintynyt enemmän apurin asemassa hieman koomisemmassa roolissa. Myös seikkailujen ajankohta on vaihdellut McCulleyn kirjoittamien tarinoiden ajankohta sijoittuu Espanjan Kaliforniaan vuosien 1769–1821 väliseen aikaan, sillä tarinassa esiintyvä Pueblo de Los Ángeles kaupunki on perustettu 1781. Myöhemmissä tarinoissa, kuten elokuvassa Zorron naamion ajankohta on sijoittunut Meksikon Kaliforniaan 1821–1846.

Myöhemmissä McCulleyn tarinoissa esiteltiin merirosvoja ja intiaaneja, jotka tietävät Zorron henkilöllisyyden. Myös Diegon sukunimi Vega muuttui muotoon de la Vega 1957 Disneyn tuottaman televisiosarjan myötä.

Allenden kirjoittamassa tarinassa Diego syntyi toukokuussa 1795 samaan aikaan äitinsä palvelijan lapsen Bernardon kanssa.

Zorro on ketterä urheilija ja akrobaatti, joka liikkuu sujuvasti kaupunkien katoilla myös piiskansa avulla, joka toimii ikään kuin köytenä hänen hyppiessään rakennuksesta toiseen esteiden ohi. Zorro käyttää aseinaan piiskan lisäksi rapiiria ja ensimmäisissä tarinoissa myös revolveria. Elokuvissa hänen on nähty käyttävän pukumiekkaa, jossa on lyhyempi terä kuin rapiirissa. Vaikka Zorro pääosin käyttää edellä mainittuja aseita, hän on esittänyt kamppailutaitojaan myös ilman aseita useita vihollisia vastaan. Zorrolla on joissain tarinoissa ollut käytössä myös keskikokoinen tikari vasemmassa saappaassa hätätapauksia varten. Zorro ei ikinä käytä raakaa voimaa, vaan käyttää enemmän ovelaa mieltään ja tekniikkaa voittaakseen vihollisensa. Hän on käyttänyt myös viittaansa aseena esimerkiksi sokaistessaan vihollisensa tai riistäessään heiltä aseet käsistä. Zorro taitaa myös jollain tasolla psykologista ivailua, jolla hän saa vastustajansa vihaiseksi ja menettämään malttinsa kesken taistelun.

Zorro taitaa myös ratsastuksen ja hänen pääratsunaan on pikimusta hevonen. Alkuperäisessä tarinassa hevosella ei ollut nimeä, mutta myöhemmissä versioissa se oli nimetty Tornadoksi, Toronadoksi ja Tempestiksi. Zorro on myös hetkellisesti ratsastanut valkoisella hevosella nimeltä Phantom.

Diegon sukulaisista hänen isänsä on useimmiten ainut elossa oleva sukulainen. McCulleyn alkuperäistarinoissa hänen isänsä on tilanomistaja Don Alejandro de la Vega ja äiti Chiquita. Hänen äitinsä kuoli Diegon ollessa vielä lapsi, jonka jälkeen hänet lähetettiin Madridiin opiskelemaan. Hänellä on mainittu olevan myös setä Estevan de la Cruz vuoden 1957 Disneyn tuottamassa televisiosarjassa.

Diego on ollut myös kahdesti naimisissa. Hän meni aluksi naimisiin nuoruuden ihastuksensa Lolita Pudilon kanssa, mutta tämä kuoli pian kuumeeseen. Vuotta myöhemmin Diego tapaa Panchita Canchola nimisen naisen, jonka kanssa hän menee toistamiseen naimisiin ja päättää jättää Zorron tehtävät vähemmälle ja toimia vain, jos häntä todella tarvitaan apuun. Vain vuotta myöhemmin Panchita kuolee synnytyksessä, jossa he saavat pojan. Poika saa nimen Cesar.

Allenden kirjoittamassa tarinassa Diegolla on sukujuuria Amerikan alkuperäiskansaan, sillä hänen äitinsä Regina de la Vega, oikealta nimeltään Toypurnia kuuluu Kaliforniassa olevaan intiaaniheimosukuun. Diegon isoäiti on shamaani Valkoinen Pöllö. Toypurnian isä oli espanjalainen merimies, joka kapinoi isänmaata vastaan. Diegon isä Alejandro oli uransa lopettanut sotilas, josta tuli suurtilanomistaja ja myöhemmin pormestari.

• Johnston McCulleyn ensimmäinen Zorro-kirja: The Curse of Capistrano, 1919

Teoksen jälkeen McCulley kirjoitti Argosy ja West Magazine -lehtiin kymmeniä Zorro-novelleja ja myös pidempiä jatkotarinoita vuosina 1922–1959. Kokoelmajulkaisuja on tehnyt Pulp Adventures Inc.:

• • Zorro The Master's Edition Volume One (1932–1944) February 2000 ISBN 1891729209
  • Zorro The Master's Edition Volume Two (1944–1946) January 2002 ISBN 1891729217
  • Zorro The Master's Edition: A Task For Zorro (1947) July 2002 ISBN 1891729314

McCulleyn jälkeen Zorron hahmoa ovat käyttäneet monet kirjailijat.

• Juan Batiste Montauban (Tapio Vilpponen): useita El Zorro-kirjoja
• Tom Doherty Associatesin julkaisema sarja
  • Jerome Preisler: Zorro and the Jaguar Warriors, 1998 ISBN 978-0-8125-6767-0
  • David Bergantino: Zorro and The Dragon Riders, 1999 ISBN 978-0-8125-6768-7
  • John Whitman: Zorro and the Witch's Curse, 2000 ISBN 978-0-8125-6769-4
• Isabel Allende: Zorron tarina. HarperCollins, 2005. ISBN 978-0-06-077897-2.
• Minstrel Booksin julkaisema sarja
  • William McCay: The Treasure of Don Diego, 1998 ISBN 978-0-671-51968-1
  • Frank Lauria: Skull and Crossbones, 1999 ISBN 978-0-671-51970-4
  • William McCay: The Secret Swordsman, 1999 ISBN 978-0-671-51969-8
  • Frank Lauria: The Lost Temple, 1999
• Bill Yenne: The Legend of Zorro, 1991 Mallard Press ISBN 978-0-7924-5547-9
• Sandra Curtis: Zorro Unmasked The Official History, 1998 Hyperion ISBN 978-0-7868-8285-4
• Gerard Ronan: The Irish Zorro: The Extraordinary Adventures of William Lamport (1615–1659), 2004 Brandon ISBN 978-0-8632-2329-7

• Zorron merkki (1920)
• Don Q, Son of Zorro (1925)
• The Bold Caballero (1936)
• Zorro Rides Again (1937)
• Zorro's Fighting Legion (1939)
• Zorron merkki (1940)
• Zorro's Black Whip (1944)
• Son of Zorro (1947)
• Ghost of Zorro (1949)
• Zorro, the Avenger (1958)
• The Sign of Zorro (1958)
• The Erotic Adventures of Zorro (1972)
• La Gran Aventura del Zorro (1974)
• Zorron merkki (1974)
• Zorro (1975)
• Z-Z-Zorro! (1981)
• Zorron naamio (1998)
• Zorron legenda (2005)

Zorro sai ensimmäisen televisiosarjansa, kun Disney sai hahmon oikeudet 1950-luvulla. Sarjaa tuotettiin kaksi tuotantokautta ja sitä esitettiin vuosien 1957-1959 välisenä aikana yhteensä 78 jakson verran. Sarjan päättymisen jälkeen siitä tuotettiin neljä tunnin mittaista erikoisjaksoa aina vuoteen 1961 saakka. Disney jatkoi sarjan esittämistä uusinnoin vuodesta 1983 alkaen, kun yhtiö aloitti Disney Channel kanavan lähetykset. Uusinnat jatkuivat aina vuoteen 2002 saakka, jonka aikana nähtiin sarja ensimmäistä kertaa väreinä vuodesta 1992 lähtien. Zorroa esitti yhdysvaltalainen Guy Williams, joka oli sitä ennen esiintynyt pienissä elokuvarooleissa Sarjaa varten hän sai lisäharjoittelua miekkailussa Fred Cavensilta, joka oli sitä ennen opettanut ensimmäistä Zorroa näytellyttä Douglas Fairbanksia. Williams sai myös kitaransoiton opetuksia espanjalaiselta kitaristilta ja säveltäjältä Vincente Gomezilta.

Sarjassa eletään vuotta 1820, kun armeijan Kapteeni Monastario aiheuttaa diktaattorimaisilla teoillaan ongelmia kaupungin asukkaille ja pyrkii Kalifornian rikkaimmaksi henkilöksi pyrkimällä valtaamaan aluksi Los Angelesin omilla säännöillään. Tämän vuoksi Diego de la Vegan isä Alenjandro kutsuu poikansa palaamaan Espanjasta takaisin Kaliforniaan estääkseen Monastarion aikeet. Diego jättää yliopisto-opinnot kesken ja palaa isänsä pyynnöstä yhdessä palvelijansa Bernardon kanssa. Yhdessä he kuitenkin päättävät ettei kukaan saa tietää hänen ottavan salaisen henkilöllisyyden taistellakseen epäoikeutta vastaan. Diego päättää esittää olevansa harmiton runoista pitävä rikas poika, kun öisin hän liikkuu Zorrona jakamassa oikeutta. Zorron kukistettua Monastarion hän saa uuden uhkan tuomari Carlos Galindosta, joka on vain yksi Eagle -nimisen rikollispomon kätyri vallata Kalifornia itselleen.

1983 sarja sai jatkoa 5-osaisella tilannekomedialla Zorro and Son, jossa nimihahmoa esittää Henry Darrow ja sankarin poikaa esittää Paul Regina. Tarina keskittyi noin 26 vuotta myöhemmin alkuperäissarjan tapahtumista, kun ikääntynyt Zorro ei kykene enää puolustamaan Kalifornian kansalaisia ja hänen palvelijansa Bernardo lähettää Zorron pojan Carlosin Zorron roolissa. Sankari ei kuitenkaan ole aivan kuten isänsä vaan jahtaa naisia ja pelaa uhkapelejä.

Kolmatta Zorro-sarjaa esitettiin vuosien 1990–1993 aikana neljän tuotantokauden verran yhteensä 88 jaksoa. Tällä kertaa sarjan tuotti Family Channel, jossa Zorro seikkaili 1800-luvun alun Kaliforniassa. Tällä kertaa hänen apunaan on nuori mykkä poika Felipe ja hevosena Toronado, kun aikaisemmissa sarjoissa Zorron hevonen tunnettiin nimellä Tornado. Sankarin rakkauden kiinnostuksen kohteena on suorapuheinen ja itsenäinen Victoria Escalente, joka ylläpitää paikallista ravintolabaaria. Victoria puolestaan ei ole kiinnostunut Diegosta, joka on pikemminkin kuin veli hänelle.

Sarja aloittaa Zorron seikkailut suoraan, ja vasta ensimmäisen tuotantokauden puolessa välissä neliosaisessa jaksossa "The Legend Begino" Zorro kertoo muistellen tarinansa, kuinka hänestä tuli naamioitu sankari. Opiskellessaan Madridin yliopistossa hän saa kirjeen isältään, joka kehottaa poikaansa palaamaan kotiin. Diegon ohjaaja Sir Edmund saa kuulla viestistä ja kertoo sen Diegolle. Palattuaan Los Angelesiin Diego huomaa, että paikallinen alcalde eli pormestari Luis Ramone on langettanut suuret verot köyhille ja lukinnut kapinoineet vankilaan. Diego tajuaa pian, että hänen on tehtävä asialle jotain, mutta pysyttävä nimettömänä. Hän saa inspiraation kuullessaan kersantti Mendozalta, että sotilaiden pahin vihollinen on pelko ja että tuntematon aiheuttaa pelon. Diego sai myös inspiraation ollessaan matkalla kotitilalleen nähtyään matkalla ketun. Hän päätti käyttää kyseisen eläimen nimeä, sillä kettu on ovela ja miten sitä jahdataan turkkinsa vuoksi onnistuen silti selviytymään. Näiden pohjalta hän rakentaa itselleen Zorron roolin ja alkaa taistella sortoa vastaan.

Diego sen sijaan esiintyy sarjassa herrasmiehenä, joka on kiinnostunut tieteestä, lukemisesta, maalaamisesta ja runojen kirjoittamisesta, jotka ovat hänen todellinen persoonansa eikä vain esittämistä. Hänen toinen puoli persoonastaan pysyy silti salassa, joka on päättäväinen taistellessaan epäoikeutta ja sortoa vastaan Zorrona. Vain Diegon palvelija Felipe tietää hänen todellisen henkilöllisyyden, kun sitä vastoin isänsä Alejandro toivoisi poikansa olevan kuin Zorro. Victoria puolestaan odottaa päivää jolloin saisi tietää Zorron todellisen henkilöllisyyden mennääkseen hänen kanssa naimisiin ja paikallinen Alcalde vain haluaa saada Zorron kiinni ja päästää hänet päiviltään.

Zorroa näytteli Duncan Regehr, joka oli näyttelemisen ohella myös hahmonsa tavoin kiinnostunut piirtämisestä ja maalaamisesta. Hän oli myös high schoolissa jäätanssijana.

2007 ilmestyi Telemundon ja Sony Pictures Televisionin yhteistuottama telenovela Zorro – miekka ja ruusu, jossa pääsankaria esitti Christian Meier. Sarjaa tuotettiin yhteensä 117 jakson verran yhden tuotantokauden ajan. Sarjan tunnuslaulun lauloivat Alejandro Fernández ja Beyoncé Knowles. Sarja pohjautui löyhästi Isabel Allenden kirjoittamaan Zorro-romaaniin.

2009 filippiiniläinen GMA Network esitti 98-osaisen toimintadraaman Zorron, jossa nimikkohahmoa esittää Richard Gutierrez. Poikkeuksellisesti Zorron alkuperä on hieman muunneltu versio. Nuori Antonio joutuu äitinsä Marcelan hylkäämäksi ja kasvaa rikkaan puutarhurin Don Roberto Pelaezin ja hänen vaimonsa Donya Chiquita Pelaez luona. Vartuttuaan vanhemmaksi Antonio vietti paljon aikaa intiaanien seurassa ja tuntee sympatiaa heitä kohtaan, kun Angelesin hallitus kohtelee intiaaneja kaltoin. Kauan kadoksissa ollut setänsä Diego de la Vega saapuu Antonion luokse Kaliforniasta. Hän ryhtyy opettamaan nuorelle pojalle miekkailua ja muita tärkeitä asioita, joita Zorro tarvitsee aloittaakseen sorrettujen puolustamisen.

Näyttelijä Gutierrez ja muut kanssanäyttelijät harjoittelivat sarjaa varten ratsastusta ja miekkailua Filippiinien miekkailujoukkueen valmentajan Benny Garcian johdolla.

Espanjalainen Secuoya Studios ja yhdysvaltalainen Amazon MGM Studios yhteistuottivat 10-osaisen televisiosarjan Zorro. Nimikkohahmoa esittää Miguel Bernardeau, joka palaa takaisin Kaliforniaan kuultuaan isänsä kuolemasta. Aikomuksenaan selvittää syyllisen hän ottaa Zorron roolin, samalla kun hän työskentelee isältään perimänsä maanomistajuuden parissa.

• The New Adventures of Zorro (1981, Filmationin tuotantoa)
• Kaiketsu Zorro (The Legend of Zorro) (1996–1997)
• Zorro (1997, Warner Bros. tuotantoa)

Zorron ensimmäinen animaatioelokuva julkaistiin marraskuussa 2002 The Amazing Zorro. Sen ohjasi Scott Heming ja käsikirjoitti Bob Forward, joka oli sitä ennen muun muassa käsikirjoittanut useita supersankari teemaisia sarjoja, kuten He-Man, Prätkähiiret ja X-Men: Evolution. Tarina pohjautui Johnston McCulleyn ensimmäiseen tarinaan The Curse of Capistrano, jota oli hieman muokattu erilaiseksi. Eletään vuotta 1815, kun Alta Kalifornia on kuvernöörin ja kapteeni Ramónin vuoksi vaikeassa tilassa. Ihmisiä ja erityisesti köyhiä sorretaan. Samaan aikaan Alejandro de la Vega on saamassa vieraita, kun Pulido perhe saapuu vierailulle Pueblo de Los Ángelesiin. Perheen isä Don Carlos on menettänyt omaisuutensa ja yrittää pelastaa sen naittamalla tyttärensä de la Vegan perheen pojan Don Diegon kanssa. He eivät kuitenkaan tiedä, että Diego on naamiolainsuojaton Zorro. Kapteeni Ramón haluaa päästä eroon Zorrosta ja asettaa sadan kultakolikon palkkion naamiomiehestä. Samalla hän haluaisi viedä Pulido perheen tyttären Louisan itselleen. Toisin kuin alkuperäisessä tarinassa kersantti Gonzales on korvattu kersantti Garcialla, joka esiintyy huomattavasti maltillisempana, kuin aiemmissa televisiosarjoissa.

BKN tuotti Zorro: Generation Z -sarjan, jonka luomisessa oli mukana Prätkähiiret -animaation luonut Rick Ungar. Sarjaa esitettiin alun perin vuosina 2008–2009 26-jakson verran, jossa tarinasta poiketen se sijoittuu tulevaisuuteen. 17-vuotias Diego de la Vega yrittää pelastaa pormestari Martinezin pahat aikeet. Hevosen sijaan Zorro liikkuu moottoripyörällä ja saa avukseen Bernardon lisäksi Scarlet Whip nimisen naissankarin.

Ranskalainen Cyber Group Studios tuotti Zorro: The Chronicles nimisen animaatiosarjan. Se oli ensimmäinen tietokoneanimoiti sarja Zorrosta, jota esitettiin alun perin vuosina 2015–2016. Sitä tuotettiin yhden tuotantokauden verran, joka kesti 26 jaksoa. Nimikko roolissa ääninäytteli Johnny Yong Bosch. Sarja kertoo 19-vuotiaasta Diego de la Vegasta, joka on juuri palannut takaisin Kaliforniaan Espanjasta. Hän on opiskelun lisäksi menestynyt kilpamiekkailija. Kaliforniassa Diego naamioituu Zorroksi puolustaakseen kaupungin asukkaita vallanhimoiselta kapteeni Monasteriolta. Hänen apunaan on hyvä ystävä Bernardo ja kaksoissisko Ines. Bernardo on ollut Diegon paras ystävä lapsuudesta saakka ja auttaa Diegoa Zorrona olemisessa. Hän antaa muiden ymmärtää olevansa kuuro ja mykkä, vaikka ei todellisuudessa ole kumpaakaan. Ines on Diegon kaksoissisar. Äitinsä kuoltua hän joutui aikuistumaan ikäisiään nopeammin ja oli isänsä apuna sillä välin, kun Diego opiskeli Espanjassa. Sarjan päävihollisena on Kapteeni Monasterio, joka pitää Montereyn varuskunnan ja Pueblo de Los Ángelesin kaupunkia rautaisella otteella. Hän on armeijan johtaja ja käyttää asukkaiden pelottelua hyväkseen, jolla hän saa ylläpidettyä järjestystä. Monasterio haluaa tällä tavalla rikastua ja saada lisää valtaa. Zorro onnistuu kuitenkin estämään Monasterion suunnitelmat.

Zorro on ollut monien sarjakuvien aiheena. Alex Tothin Zorro-sarja aloitti vuonna 1949 Dell Comicsin Four Color -sarjassa ja sai oman lehden helmikuussa 1958. Sarja jatkoi ilmestymistä Dellin Walt Disney's Comics and Storiesissa. Disney Zorroja ilmestyi parisataa tarinaa, myös Suomessa omana lehtenään. Gold Key Comics julkaisi uudesta Dellin Zorro-tarinoita vuosina 1966–1968.

Vuonna 1990 ilmestyi Marvelin julkaisema 12-osainen Zorro-sarja. 1990-luvun lopulla ilmestyi Don McGregorin kirjoittama ja Tom Yatesin piirtämä Zorro-sanomalehtisarja. Vuonna 1999 julkaistiin Mustanaamiossa neliosainen McGregorin kirjoittama ja Ron Wagnerin piirtämä Zorro.

Topps julkaisi ensimmäisen Zorro sarjakuvan lokakuussa 1993, Dracula Versus Zorro, joka kesti kahden numeron verran. Lisäksi se julkaisi marraskuussa 1993 yhden erikoisnumeron, jonka jälkeen siitä tehtiin 11-osainen sarjakuva. Se esitteli myös naispuolisen Zorrohahmon Lady Rawhiden. Sarjakuvan käsikirjoitti Don McGregorin ja kuvitti Mike Mayhew.

Vuosina 2008–2010 Dynamite Entertainment julkaisi 20-osaisen sarjakuvan, joka sai vaikutteita Isabel Allenden kirjoittamasta Zorro-romaanista. Sarjakuva kertoo kirjan tavoin Zorron tarinan alku vuosista lähtien. Sarjakuvan jälkeen Don McGregor ja Mike Hayhew tekivät neliosaisen sarjakuvan Zorro: Matanzas, joka julkaistiin helmi-toukokuun aikana 2010. Tällä kertaa 1930-luvun Zorro esiintyi vierailevana hahmona myös 2013 julkaistussa 8-osaisessa Masks-sarjakuvassa yhdessä Green Hornetin ja Katon, The Shadow:n ja The Spiderin kanssa. Sarjakuvan käsikirjoitti Chris Roberson ja kuvituksesta vastasivat Alex Ross ja Dennis Calero.

2014-2015 välisenä aikana julkaistiin 7-osainen Django/Zorro, jossa Zorro teki yhteistyötä Django Unchained elokuvan Django Freemanin kanssa. Sarjakuvan käsikirjoittivat Quentin Tarantino ja Matt Wagner, kun kuvituksesta vastasi Esteve Polls. Tarina sijoittuu vuosia elokuvan tapahtumien jälkeen, kun Django matkaa lounaaseen, jossa hän tapaa sattumalta ikääntyneen ja sivistyneen Diego de la Vegan. Djangoa kiinnostaa Diegon luonne, sillä hän on ensimmäinen rikas valkoihonen, joka ei välitä ihoväristä ja kykenee pitämään puolensa taistelussa. Django ryhtyy Diegon henkivartijaksi, mutta pian hän myös ryhtyy taistelemaan vapauttaakseen paikallisen alkuperäiskansan orjuudesta. Django oppii ettei orjuus ole vain tummaihoisia kohtaan, kun Diego pukee ylleen vielä kerran Zorron naamion ja auttaa Djangoa vapauttamaan orjat.

Elokuussa 2018 American Mythology ilmoitti alkavansa julkaisemaan uusia aluperäistarinoita Zorrosta, joiden tarina keskittyisi yliluonnollisiin aiheisiin, kuten zombeihin ja hirviöihin. Ensimmäinen näistä oli lokakuussa julkaistu neliosainen Zorro: Swords of Hell -sarjakuvan, jossa Zorro taistelee elävä kuollutta ratsuväkiarmeijaa vastaan. Sarjakuvan käsikirjoitti David Avallone ja kuvitti Allan Martinez. Sittemmin joulukuusta 2018 lähtien se alkoi julkaista englanniksi käännettynä Zorro Legendary Adventures -sarjakuvaa. Se oli alun perin 1970- ja 1980-luvun ranskalainen sarjakuva, jota käsikirjoitti Jean-Marie Nadaud ja kuvitti Robert Rigot. Toukokuussa 2019 julkaistiin toinen neliosainen Zorro: Sacrilege, jossa salaperäinen pahuus on vallannut San Leticia kylän asukkaat verenhimoisiksi paholaisiksi. Zorro yrittää selvittää mistä pahat sielut ovat peräisin ja ajaa heidät takaisin manalaan. Tarinan käsikirjoitti Mike Wolfer ja kuvitti Mauricio Melo. Syyskuussa julkaistiin kolmas neliosainen Zorro: Rise of the Old Gods, jossa Zorro taistelee Cthulhua vastaan. Syyskuussa 2020 julkaistiin neljäs neliosainen minisarjakuva Zorro: Galleon of the Dead. Tarinassa Zorro pelastaa kalastajakylän aavelaivan kauhulta.

• Zorron ensimmäinen videopeli julkaistiin 1986 muun muassa Commodore 64:lle ja ZX Spectrumille.
• Zorron toinen peli julkaistiin 1995 DOS'lle.
• The Mask of Zorro on samannimiseen elokuvaan pohjautuva peli, joka julkaistiin Game Boy Colorille 1999.
• The Shadow of Zorro julkaistiin 2001 PlayStation 2:lle ja Windowsille.
• The Destiny of Zorro julkaistiin 2008 Wiille ja vuotta myöhemmin Nintendo DS:lle nimellä Zorro: Quest for Justice.
• Zorro esiintyy vuoden 2017 Persona 5 -pelissä Morganan yhtenä Persoonana.
• Zorro esiintyy lisäosahahmona Go All Out! -tietokonepelissä.
• Animaatioon perustuva Zorro: The Chronicles julkaistiin 2022 usealle peliaslustalle, jossa Zorron lisäksi voi pelata hänen siskollaan Inèksellä.

• Lisää luettavaa aiheesta The Curse of Capistrano on Wikiaineistossa
• Johnston McCulley: The Curse of Capistrano – archive.orgissa

Fernández tai Fernandez on muun muassa seuraavien henkilöiden sukunimi:

• Abelardo Fernandez (s. 1970), espanjalainen jalkapalloilija
• Adrián Fernández (s. 1965), meksikolainen moottoriurheilija
• Alberto Fernández (s. 1959), Argentiinan presidentti
• Alejandro Fernández Feo-Tinoco (1908–1987), venezuelalainen roomalaiskatolinen piispa
• Alejandro Fernández Iglesias, Álex (s. 1992), espanjalainen jalkapalloilija
• Alfonso Fernández Mañueco (s. 1965), espanjalainen poliitikko
• Alina Fernández (s. 1956), kuubalaissyntyinen radiojuontaja ja luennoitsija
• Álvaro Fernández (s. 1981), espanjalainen keskimatkojen juoksija
• Álvaro Fernández (s. 1985), uruguaylainen jalkapalloilija
• Álvaro Fernández (s. 1998), espanjalainen jalkapalloilija
• Álvaro Fernández (s. 2003), espanjalainen jalkapalloilija
• Álvaro Fernández Armero (s. 1969), espanjalainen elokuvaohjaaja
• Alvaro Fernández de Valladares (k. 1212), espanjalainen sotilasjohtaja
• Ana Fernández (s. 1973), kuubalainen lentopalloilija
• Andrés Fernández (s. 1986), espanjalainen jalkapallomaalivahti
• ‎Angel San Casimiro Fernández (s. 1942), espanjalais-costaricalainen roomalaiskatolinen piispa
• Anthony Soter Fernandez (1932–2020), malesialainen kardinaali ja roomalaiskatolinen arkkipiispa
• Antonio Fernández Alba (s. 1927), espanjalainen arkkitehti
• Augusto Fernández (s. 1986), argentiinalainen jalkapalloilija
• Benedikt Fernandez (s. 1985), saksalainen jalkapallomaalivahti
• Bibiana Fernández (s. 1954), espanjalainen näyttelijä, juontaja ja laulaja
• Blanca Fernández Ochoa (1963–2019), espanjalainen alppihiihtäjä
• Borja Fernández (s. 1981), espanjalainen jalkapalloilija
• Borja Vidal Fernández Fernández (s. 1981), espanjalais-qatarilainen käsipalloilija
• Carlos Fernández (s. 1996), espanjalainen jalkapalloilija
• César Daniel Fernández (s. 1954), argentiinalainen roomalaiskatolinen piispa
• César Muñiz Fernández (s. 1970), belgialais-espanjalainen jalkapalloerotuomari
• Cheryl Fernandez-Versini (s. 1983), englantilainen poplaulaja
• Christian Fernández (s. 1985), espanjalainen jalkapalloilija
• Cipriano García Fernández (s. 1931), espanjalais-argentiinalainen roomalaiskatolinen piispa
• Cristina Fernández de Kirchner (s. 1953), Argentiinan presidentti
• Dafne Fernández (s. 1985), espanjalainen näyttelijä
• Daniel Fernández Torres (s. 1964), puertoricolainen roomalaiskatolinen piispa
• David Fernández Borbalán (s. 1973), espanjalainen jalkapalloerotuomari
• Demetrio Fernández González (s. 1950), espanjalainen roomalaiskatolinen piispa
• Diego Rodríguez Fernández (s. 1960), espanjalainen jalkapalloilija ja valmentaja
• Dominique Fernandez (s. 1929), ranskalainen kirjailija, esseisti ja Ranskan akatemian jäsen
• Eduardo Cordero Fernández (s. 1921), chileläinen koripalloilija
• Enrique Fernández (1912–1985), uruguaylainen jalkapalloilija
• Enrique Fernández Arbós (1863–1939), espanjalainen kapellimestari, säveltäjä ja viulisti
• Enzo Fernández (s. 1995), ranskalais-espanjalainen jalkapalloilija
• Enzo Fernández (s. 2001), argentiinalainen jalkapalloilija
• Eugenio Arellano Fernández (s. 1944), espanjalais-ecuadorilainen roomalaiskatolinen piispa
• Federico Fernández (s. 1989), argentiinalainen jalkapalloilija
• Felipe Fernández García (1935–2012), espanjalainen roomalaiskatolinen piispa
• Fernando Fernández (s. 1979), espanjalainen jalkapalloilija
• Francisco Fernández Ochoa (s. 1950), espanjalainen alppihiihtäjä
• Francisco Fernández Palero (n. 1520–1597), espanjalainen säveltäjä ja urkuri
• Francisco Javier Fernández (s. 1977), espanjalainen kilpakävelijä
• Francisco Javier Fernández Torrejón (s. 1975), chileläinen jalkapalloilija
• Francisco Javier Martínez Fernández (s. 1947), espanjalainen roomalaiskatolinen arkkipiispa
• Gabriel Fernández (s. 1983), espanjalainen jalkapalloilija
• García Fernández, Kastilian kreivi 970–985
• Gigi Fernández (s. 1964), yhdysvaltalainen tennispelaaja
• Gonzalo Fernández de Córdoba, El Gran (1453–1515), espanjalainen kenraali
• Guillermo Fernández Hierro (s. 1993), espanjalainen jalkapalloilija
• Guillermo Fernández Vara (s. 1958), espanjalainen poliitikko
• Heriberto Andrés Bodeant Fernández (s. 1955), uruguaylainen roomalaiskatolinen piispa
• Inari Fernández, suomalainen YouTube-videoiden tekijä
• Isabel Fernández (s. 1972), espanjalainen judon olympiavoittaja ja maailmanmestari
• Jacqueline Fernandez (s. 1985), srilankalainen näyttelijä ja malli, Miss Sri Lanka 2006
• Jana Fernández (s. 2002), espanjalainen jalkapalloilija
• Javier Fernández (s. 1991), espanjalainen taitoluistelija
• Javier Fernández Fernández (s. 1948), espanjalainen poliitikko
• Jean Fernandez (s. 1954), ranskalainen jalkapalloilija ja valmentaja
• Jérôme Fernandez (s. 1977), ranskalainen käsipalloilija, olympiavoittaja ja maailmanmestari
• Jesús Fernández Collado (s. 1988), espanjalainen jalkapalloilija
• Joaquín Fernández (s. 1971), espanjalainen uimari
• Jorge Fernández (s. 1972), espanjalainen malli, juontaja ja näyttelijä
• José Fernández (1992–2016), kuubalainen baseballpelaaja
• José Fernández Arteaga (1933–2021), meksikolainen roomalaiskatolinen arkkipiispa
• José Ignacio Fernández Iglesias, Nacho (s. 1990), espanjalainen jalkapalloilija
• José Joaquín Trejos Fernández (1916–2010), Costa Rican presidentti 1966–1970
• José Maza Fernandez (1889–1964), chileläinen poliitikko, asianajaja ja diplomaatti
• José Romero y Fernández de Landa (1735–1807), espanjalainen meri- ja maavoimien upseeri ja laivasuunnittelija
• Joseph Gabriel Fernandez (1925–2023), intialainen roomalaiskatolinen piispa
• Juan Fernández (1536–1604), espanjalainen merenkulkija ja tutkimusmatkailija, jonka mukaan on nimetty Juan Fernándezin saaret
• Juan María Fernández y Krohn (s. 1950), espanjalainen katolinen pappi ja murhayrittäjä
• ‎Juan Vicente Solís Fernández (1892–1973), costaricalainen roomalaiskatolinen piispa
• Julie Fernandez (s. 1974), brittiläinen näyttelijä ja malli
• Koldo Fernández (s. 1981), espanjalainen maantiepyöräilijä
• Leandro Fernández de Moratín (1760–1828), espanjalainen näytelmäkirjailija ja runoilija
• Leonel Fernández (s. 1953), Dominikaanisen tasavallan presidentti
• Leylah Fernandez (s. 2002), kanadalainen tennispelaaja
• Lisa Fernandez (s. 1971), yhdysvaltalainen softball-pelaaja
• Lorenzo Fernández (1900−1973), uruguaylainen jalkapalloilija ja olympiavoittaja
• Luca Fernández (s. 1998), ranskalais-espanjalainen jalkapalloilija
• Luis Alberto Fernández (s. 1946), argentiinalainen roomalaiskatolinen piispa
• Luis Fernández (s. 1959), ranskalainen jalkapalloilija ja valmentaja
• Luis García Fernández (s. 1981), espanjalainen jalkapalloilija
• Manny Fernandez (s. 1974), kanadalainen jääkiekkoilija
• Manuel Fernández Fernández, Pahiño (1923–2012), espanjalainen jalkapalloilija
• Manuel Fernández y González (1830−1888), espanjalainen runoilija
• Manuel Fernández Muñiz (s. 1986), espanjalainen jalkapallomaalivahti
• Manuela Fernández-Fojaco (1895–2009), espanjalainen aikoinaan Euroopan vanhin ihminen
• Marcelo Andrés Silva Fernández (s. 1989), uruguaylainen jalkapalloilija
• Mariana Levy Fernández (1965–2005), meksikolainen näyttelijä
• Mary Joe Fernández (s. 1971), yhdysvaltalainen tennispelaaja
• Matías Fernández (s. 1986), chileläinen jalkapalloilija
• Maya Fernández Allende (s. 1971), chileläinen biologi, eläinlääkäri, poliitikko ja ministeri
• Nuria Fernández (s. 1976), espanjalainen keskipitkien matkojen juoksija
• Patrick Fernández Flores (1929–2017), yhdysvaltalainen roomalaiskatolinen arkkipiispa
• Raimundo Fernández Villaverde (1848–1905), espanjalainen poliitikko
• Ramón José Aponte Fernández (s. 1948), venezuelalainen roomalaiskatolinen piispa
• Raúl Fernández (1905–1982), meksikolainen koripalloilija
• Raúl Fernández-Cavada (s. 1988), espanjalainen jalkapallomaalivahti
• René Fernández Apaza (1924–2013), bolivialainen roomalaiskatolinen arkkipiispa
• Roberto Fernández Bonillo (s. 1962), espanjalainen jalkapalloilija
• Rocio Fernandez-Ballesteros, espanjalainen psykologi ja professori
• Rosario Fernández (s. 1955), perulainen juristi ja poliitikko, pääministeri 2011
• Rudy Fernández (s. 1985), espanjalainen koripalloilija
• Ruth Vega Fernandez (s. 1977), ruotsalais-espanjalainen näyttelijä
• Sara Fernández (s. 1985), espanjalainen kartanlukija
• Saúl Fernández García (s. 1985), espanjalainen jalkapalloilija
• Sebastián Fernández (s. 1985), uruguaylainen jalkapalloilija
• Sergio Fernández González (s. 1977), espanjalainen jalkapalloilija
• Shiloh Fernandez (s. 1985), yhdysvaltalainen näyttelijä
• Stefanía Fernández (s. 1990), venezuelalainen televisiojuontaja ja malli, Miss Universum 2009
• Víctor Fernández (s. 1960), espanjalainen jalkapallovalmentaja
• Xabier Fernández (s. 1976), espanjalainen kilpapurjehtija.

• Nikki Fernandez, televisiosarjassa Lost

• Fernandes (täsmennyssivu)

Zorron tarina on chileläisen Isabel Allenden vuonna 2005 julkaisema romaani, joka kertoo Zorron synnyintarinan. Se on ensimmäinen Zorron synnyintarinasta kertova teos, joka sijoittuu Johnston McCulleyn luoman The Curse of Capistrano tarinan edeltävään aikaan. Kirjaan on otettu vaikutteita myös muista Zorroon liittyvistä tuotannoista, kuten elokuvasta Zorron naamio.

Tarina jakaantuu kuuteen eri osaan, jossa käsitellään Diego de la Vegan elämää ja Zorron syntymistä. Diego syntyi espanjalaisen ylimyksen ja intiaanisukuisen naisen pojaksi. Hän kasvaa rinnakkain imettäjänsä pojan Bernandon kanssa ja pitää tätä veljenään. Etuoikeutetusta asemastaan huolimatta Diego näkee jo varhain, miten väärin hänen kotiseutunsa vähäosaisia kohdellaan. Hänen isoäiti Valkoinen Pöllö vihkii Diegon yhdessä Bernardon kanssa intiaaniriittien ja mystiikan salaisuuksiin ja opettaa hänelle viisi hyvettä: kunnian, oikeudenmukaisuuden, nöyryyden, arvokkuuden ja rohkeuden. Kyseisen aikuisuuden rituaalikokeen jälkeen hän löytää oman toteemieläimen ja pian kuusitoistavuotiaana Diego matkustaa koulutettavaksi Barcelonaan, Espanjaan. Siellä hän alkaa kehitellä toista minäänsä, naamioitunutta köyhien sankaria, jonka nimeksi hän ottaa espanjan kielestä kettua tarkoittavan sanan Zorro. Uskollinen Bernando auttaa häntä toteuttamaan kaksoiselämäänsä Zorrona, kun he palaavat takaisin Kaliforniaan.

Cristóbal Balenciaga Eizaguirre (21. tammikuuta 1895 Guetaria, Gipozkoa, Baskimaa, Espanja – 23. maaliskuuta 1972 Xàbia, Valencia, Espanja) oli espanjalais-baskilainen muotisuunnittelija.

Cristóbal Balenciagan vanhemmat olivat kalastaja/merikapteeni José Balenciaga Basurto, joka kuoli kun poika oli 10/11-vuotias ja ompelijatar Martina Eizaguirre Embil. Lapsena Balenciaga vietti usein aikaa äitinsä kanssa tämän työskennellessä ompelutöiden parissa, joita hän teki elättääkseen perheensä miehensä kuoleman jälkeen. 12-vuotiaana Cristóbal aloitti räätälin oppipoikana. Hän kävi ensimmäisen kerran Pariisissa 15-vuotiaana vuonna 1915, mikä teki häneen lähtemättömän vaikutuksen ja päätöksen tulla muotisuunnittelijaksi.

Lapsena Cristóbal nähtiin usein San Sebastiánin englantilaistyylisissä räätälinliikkeissä, pakkomielteenään oppia puvun leikkauksen ja rakenteen yksityiskohdat. 13-vuotiaana hän lähestyi markiisitar de Casa Torresia, yhtä niistä naisista, joiden perheille hänen äitinsä ompeli ja ehdotti tälle kopion tekemistä mallista, joka tällä oli yllään. Markiisitar suostui ja nuorella Balenciagalla oli hallussaan instrumentti, jolla hän oppi rakentamaan mekkoa sisältä ulospäin. Markiisitar de Casa Torresista, kotikaupungin merkittävimmästä aatelisnaisesta, tuli hänen asiakkaansa ja suojelijansa. Hän lähetti Cristóbalin Madridiin, missä tämä valmistui räätäliksi.

Lähes synnynnäisestä räätälintyön ja ompelun taidosta tuli se, mikä erotti Balenciagan muista muotisuunnittelijoista: kukaan muu ei osannut ommella pukua, tuntenut kankaiden laskeutumista, liikkumista ja mukautumiskykyä. Hän oli tekstiiliinsinööri ilman mitään muodollisia opintoja. Sisarustensa avulla ("he olivat erittäin vastahakoisia", eräs asiakas kertoi) hän keräsi tarpeeksi pääomaa avatakseen myymälöitä San Sebastiánissa, Madridissa ja Barcelonassa nimellä Eisa Costura, kunnianosoituksena äitinsä suvulle.

Balenciaga menestyi uransa alkuaikoina ja hän oli Espanjan johtava suunnittelija 15 vuoden ajan. Hän avasi 20/22-vuotiaana muotiputiikin suosittuun merenrantalomakohteeseen San Sebastiániin Baskimaahan vuonna 1915/1919, joka laajeni käsittämään myös sivuliikkeen Eisa Madridissa ja Barcelonassa. Vuonna 1924 hänellä oli palveluksessaan jo 71 työntekijää. Espanjan kuninkaallinen perhe ja aristokratia käyttivät hänen asujaan, mutta Espanjan sisällissota pakotti hänet sulkemaan kaikki myymälänsä vuonna 1937.

Cristóbal Balenciaga pakeni Espanjan sisällissotaa Ranskaan ja avasi nimeään kantavan muotitalon Pariisiin elokuussa 1937 osoitteessa 10, Avenue George V. Hän tuli tunnetuksi veistoksellisista ja modernin naisellisista vaatteistaan. Hänen asiakkaisiinsa kuuluivat mm. Grace Kelly ja Belgian kuningatar Fabiola.

Vasta sodan jälkeisinä vuosina hänen erittäin omaperäisten suunnitelmiensa kekseliäisyys tuli näkyviin täydessä mittakaavassa. Vuonna 1951 hän muutti siluetin täysin, levensi olkapäitä ja poisti vyötärön. Vuonna 1955 hän suunnitteli tunikamekon, josta kehittyi myöhemmin vuonna 1957 esitelty paitapuku (chemise). Vuonna 1959 hänen työnsä huipentui empire-linjaisiin korkeavyötäröisiin mekkoihin ja kimonomallisiin takkeihin.

30 vuoden ajan hänen kokoelmissaan oli ylellisen tyylikkäitä mekkoja ja pukuja. Balenciaga teki 1950-luvun lopulla suosituksi päällysviitan, leveät vaatteet ilman vyötärölinjaa sekä muovin käyttö sadeasuissa 1960-luvun puolivälissä. Hän käytti yleensä mustia ja jäykkiä kankaita joista hän loi Espanjan hovin 1500-luvun ankaralinjaista renessanssimuotia muistuttavia dramaattisia viittoja ja takkeja. Hän sai innoituksensa suoraan Diego Velázquesin prinsessaa esittävästä maalauksesta pukuunsa "Infanta" ja härkätaistelijan raskaasti kirjaillusta jakusta "valon jakku" asuunsa.

Vuonna 1960 hän suunnitteli hääpuvun Fabiola de Mora y Aragónille, tämän avioituessa Belgian kuningas Baudouinin kanssa. Hän loi monia malleja seurapiirinainen Aline Griffithille, diplomaatti Margarita Salaverría Galárragalle ja suunnittelija Meye Allende de Maierille pitäen heitä muusinaan. Hän opetti muotisuunnittelun kursseilla ja inspiroi muita suunnittelijoita, kuten Oscar de la Renta, André Courrègesia, Emanuel Ungaroa, Mila Schöniä ja Hubert de Givenchyä. Hänen usein vaatimattomia, mutta veistoksellisia luomuksiaan pidettiin haute couture -mestariteoksina 1950- ja 1960-luvuilla.

Hänen tunnetuimpia asiakkaitaan olivat Mona von Bismarck, Gloria Guinness, Pauline de Rotschild, Grace Kelly, Ava Gardner, Audrey Hepburn, Marlene Dietrich, Greta Garbo ja Jacqueline Kennedy.

Balenciaga sulki muotitalonsa vuonna 1968, koska vastusti valmisvaate-ideaa eli prêt-a-porter, joka oli juuri esitelty Pariisissa. "Ei ole enää jäljellä ketään, jota pukea", hän synkisteli. Viimeiset vuotensa hän vietti Espanjassa Altean kaupungissa, maalaten ja ystäviään tavaten.

Ainoana poikkeuksena neljä vuotta eläkkeelle jäämisensä jälkeen hän otti vastaan hääpuvun suunnittelutyön Carmen Martínez-Bordiúlle, joka oli erään hänen tärkeimmän asiakkaansa Carmen Franco y Polon tytär ja diktaattori Francisco Francon tyttärentytär. Alfonso de Borbón y Dampierren, Espanjan maanpaossa olevan kuninkaan Alfonso XIII:n pojanpojan ja Francon tyttärentyttären häitä vietettiin 8. maaliskuuta 1972, ja Carmen Martínez-Bordiún hääpuku oli Balenciagan viimeinen suunnittelutyö, joka valmistui vain muutamia viikkoja ennen hänen kuolemaansa.

Kun Balenciaga kuoli 23. maaliskuuta 1972 sydänkohtaukseen 77-vuotiaana, muotilehdet julistivat kuninkaan kuolleen. Lapsettomana kuolleen suunnittelijan perhe myi oikeudet Balenciagan nimeen vuonna 1986.

Muotitalo avattiin uudelleen vuonna 1986 ja sen nykyinen pääsuunnittelija on Demna Gvasalia. Ennen Gvasaliaa taiteellisena johtajana toimi Alexander Wang. Nykyisin Louis Vuittonin pääsuunnittelijana toimiva Nicolas Ghesquière toimi ennen Wangia Balenciagan muotitalon taiteellisena johtajana.

Balenciagan puoliso, puolalais-ranskalainen aristokraatti Wlazio D’Attainville menehtyi yllättäen 49-vuotiaana vuonna 1948 ja surun murtama Balenciaga halusi lopettaa uransa ja vetäytyä munkkiluostariin. Kerrotaan, että ystävä Christian Dior olisi rientänyt hätiin ja taivutellut Balenciagaa jatkamaan. Tämän jälkeen hän asui yhdessä oikean kätensä, assistentti Ramón Esparzan kanssa.

• CRISTÓBAL BALENCIAGA MUSEOA - Cristóbal Balenciagan museo Guetariassa

Zorro: The Chronicles on ranskalainen tietokoneanimaatiosarja, joka perustuu alun perin Johnston McCulleyn vuonna 1919 luomaan sankariin Zorroon. Sarjan tuotti ranskalainen Cyber Group Studios. Siitä tuotettiin yhteensä 26 jaksoa, jotka esitettiin 2015 Ranskassa ja heinäkuusta 2016 lähtien Yhdysvalloissa. Suomessa sarjaa esitettiin muun muassa Yle Fem kanavalla 4. marraskuuta 2017 aina 28. huhtikuuta 2018 asti.

Sarja kertoo nuoresta teini-ikäisestä Diego de la Vegasta, joka on juuri palannut takaisin Kaliforniaan Espanjasta, jossa hän opiskelun lisäksi oli menestynyt kilpamiekkailija. Nyt Kaliforniassa Diego naamioituu Zorroksi puolustaakseen kaupungin asukkaita vallan himoiselta kapteeni Monasteriolta. Hänen apunaan on hyvä ystävä Bernardo ja kaksoissisko Ines.

• Diego de la Vega/Zorro on 19-vuotias huoleton ja hauskaa pitävä nuori mies, joka palasi takaisin Reina de Los Angelesiin. Hän pitää yllään roolia, jotta ei paljastaisi todellista puoltaan. Hän lukee mieluiten kirjoja, kuin taistelee ja käyttää kalliita vaatteita, eikä halua sotkea hienoja saappaitaan. Diego on puoleksi espanjalainen isänsä puolelta ja chumashi-intiaani äitinsä puolelta. Hänen äitinsä kuoli merirosvoille Diegon ollessa lapsi. Diegon isä lähetti hänet 15-vuotiaana Espanjaan käymään opiskelunsa loppuun, jonka jälkeen 19-vuotiaana Diego palasi takaisin siskonsa Inesin pyynnöstä. Koska Kaliforniassa asiat ovat menneet huonompaan suuntaan Diego päättää ystävänsä Bernardon kanssa tehdä asialle jotain ja pukeutuu Zorroksi auttaakseen paikallisia asukkaita.

• Bernardo on ollut Diegon paras ystävä lapsuudesta saakka ja auttaa nyt Diegoa Zorrona olemisessa. Hän antaa muiden ymmärtää olevansa kuuro ja mykkä, vaikka hän ei todellisuudessa ole kumpaakaan. Tällä tavoin hän auttaa Zorroa saamalla selville vihollisten aikeet.

• Inès on Diegon kaksoissisar ja Zorron liittolainen. Äitinsä kuoltua hän joutui aikuistumaan ikäisiään nopeammin ja oli isänsä apuna sillä välin, kun Diego opiskeli Espanjassa. Ines on suojelevainen ja antelias olematta naiivi. Hän osaa myös isoäitinsä Taïnahin opettamia taikatemppuja, jotka auttavat Zorroa.

• Kapteeni Monasterio on kyyninen, manipuloita ja armoton, joka pitää Monterey varuskunnan sotilaita rautaisella otteella. Hän on armeijan johtaja ja Reina de Los Angelesin pormestari. Monasterio käyttää asukkaiden pelottelua hyväkseen, jolla hän saa ylläpidettyä järjestystä. Monasterio haluaa tällä tavalla rikastua ja saada lisää valtaa, mutta hänen esteenä on Zorro, joka pilaa suunnitelmat.

• Kersantti Demetrio Garcia on kapteeni Monasterion oikean käden mies. Hän on kömpelö ja erittäin helposti säikyteltävissä. Garcia on kuitenkin tunnollinen ja hyväsydäminen sotilas. Hän suorittaa käskynsä, mutta ei ikinä nauti niiden suorittamisesta ja yrittää usein siirtää ne omille alaisilleen.

• Korpraali Gonzales on Garcian käskyttämä sotilas kapteeni Monasterion armeijassa. Hän on esimiehensä Garcian tavoin kömpelö, joka usein saa suorittaa Garcialle tarkoitetut tehtävät esimiehensä laiskottelun vuoksi.

1. Kotiinpaluu (The Return)
2. Kaivos (The Mine)
3. Ansa (The Trap)
4. Kaksi kapinallista (Two Rebels Hearts)
5. Miekkailumestari (The Maestro)
6. Monterreyn tykit (The Cannons of Monterey)
7. Lunnaat (The Ransom)
8. Kasvot naamion takaa (Zorro's True Face)
9. Kaksoisolento (Zorro and his Double)
10. Zorron ryöstöretki (Zorro the Thief)
11. Karjanajo (The Cattle Drive)
12. Los Angelesin kirkonkello (A Bell for Los Angeles)
13. Myrskyn armoilla (The Tornado)
14. Meren henget (The Spirit of the Sea)
15. Vihan siemenet (Grains of Wrath)
16. Salajuoni (The Plot)
17. Aukoton suunnitelma (Foolproof plan)
18. Perijätär (The Desirable Heiress)
19. Aarrekartta (The Treasure Map)
20. Kuivuus (Drought)
21. Yön pimeydessä (Like Wolves)
22. Hyppy tyhjyyteen (The Leap)
23. Karkotus (Banished)
24. Huijari (The Imposter)
25. Vapaat kädet (Carte Blanche)
26. Kidnappaus (Force)

Sarjan tekeminen kesti kolme vuotta. Siihen otettiin vaikutteita alkuperäisen The Curse of Capistrano tarinan lisäksi Isabel Allenden Zorron tarinasta ja Disneyn 1950-luvun televisiosarjasta. Muun muassa Zorron perhe on Allenden tarinoiden pohjalta, jossa hänen äiti kuului intiaaniheimoon. Kapteeni Monasterio ja kersantti Garcia olivat alun perin Disneyn televisiosarjasta, kun heidän alainen korpraali Gonzales oli The Curse of Capistrano tarinassa kersantin roolissa. Myös de la Vega perheen miespalvelija Bernardo on Allenden tarinan mukaan Diegon lapsuuden ystävä. Diegon sisko Inés oli sen sijaan luotu sarjaa varten. Tuottajat tekivät kuuden kuukauden verran taustatyötä 1780-luvun Los Angelesin ympäristöstä ja asusteista.

Sarjan päätyttyä siitä julkaistiin elokuussa 2016 myös samanniminen sarjakuva Zorro: Les Chroniques. Sen käsikirjoitti Greg Newman ja kuvitti Danilo Loizedda.

Sarjan pohjalta julkaistiin kesäkuussa 2022 samanniminen videopeli Zorro: The Chronicles, jossa pelattavinan hahmoina ovat Diego ja Inès.

Chilen presidentti (esp. Presidente de Chile) johtaa sekä maataan että sen hallitusta. Kauden pituus on neljä vuotta. Kahdelle peräkkäiselle kaudelle ei voida valita samaa henkilöä. Presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla enemmistövaalitavalla, tarvittaessa järjestetään toinen kierros. Nykyinen presidentti on Gabriel Boric maaliskuusta 2022 lähtien.

Presidentti toimii maan asevoimien ylipäällikkönä ja voi julistaa sodan. Maan perustuslain mukaan presidenttiehdokkaan tulee täyttää seuraavat ehdot:

• Vähintään 35-vuotias
• Syntyperäinen Chilen kansalainen tai tällaisen ulkomailla syntynyt lapsi
• Täytyy olla täysin äänioikeutettu

Vuonna 2022 presidentin kuukausipalkka on 7 634 385 pesoa.

Presidentin nauhassa olevaa O'Higginsin koristetta pidetään presidentin vallan symbolina.

• List of presidents of Chile Encyclopædia Britannica. 5.6.2016. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 24.1.2017. (englanniksi)
• Los presidentes de Chile 2016. Biblioteca Nacional de Chile. Viitattu 24.1.2017. (espanjaksi)

• Gobierno de Chile (espanjaksi)
• Protocolo.org: Cambio de mando: La tradición que se adapta a los tiempos. Protocolo de la cermonia de cambio. (Arkistoitu – Internet Archive) (espanjaksi)
• ¿Gobierno portaliano o gobierno conservador autoritario?: De los mecanismos constitucionales para garantizar la eficacia del ejercicio del poder en la constitución de 1833 (Arkistoitu – Internet Archive) (espanjaksi)

Club Atlético de Madrid, lyhyemmin Atlético Madrid, Atlético tai Atleti on jalkapalloseura Espanjan pääkaupungista Madridista. Se perustettiin vuonna 1903 ja pelaa tällä hetkellä Espanjan pääsarjassa Primera Divisiónissa. Seura on voittanut 11 kertaa pääsarjamestaruuden, kymmenen kertaa cup-kilpailu Copa del Reyn, kolme kertaa Eurooppa-liigan, kolme kertaa UEFA Super Cupin sekä yhden kerran Cup-voittajien cupin ja Intercontinental Cupin. Liigamestaruuksissa mitattuna Atlético on Espanjan kolmanneksi menestynein jalkapalloseura paikallisvastustaja Real Madridin ja Barcelonan jälkeen. Nykyään Atlético on yksi Euroopan suurseuroista; 2010-luvulla se on voittanut Eurooppa-liigan kolmesti (2010, 2012 ja 2018) sekä ollut kahdesti Mestarien liigan loppuottelussa (2014 ja 2016) häviten molemmilla kerroilla Real Madridille.

Atlético tunnetaan lempinimillä Rojiblancos (suom. punavalkoiset) ja Colchoneros (suom. patjantekijät), jotka juontuvat seuran punavalkoraidallisesta pelipaidasta. Seuran kotistadionina toimii San Blas – Canillejasin alueella Madridin koillisosassa sijaitseva Estadio Metropolitano, jonka kapasiteetti on 68 000 katsojaa.

Seuran perustivat 26. huhtikuuta 1903 nimellä Athletic Club de Madrid kolme baskiopiskelijaa Athletic Bilbaon sisarseuraksi. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nimitettiin Enrique Allende. Itsenäinen seurasta tuli 20. helmikuuta 1907, kun se erosi Athletic Bilbaosta ja liittyi yhdistysrekisteriin.

Vuonna 1923 valmistui Athletic Madridin ensimmäinen stadion, Estadio Metropolitano. 1920-luvulla seura voitti kolmesti Campeonato del Centron, jossa pelasi Madridin ja naapurimaakuntien joukkueita, ja sijoittui cup-kilpailu Copa del Reyn toiseksi vuosina 1921 ja 1926. Näiden saavutusten perusteella seura sai paikan pääsarja Primera Divisiónista, kun kansallinen sarjajärjestelmä luotiin 1928. Ensimmäisellä pääsarjakaudella Athletic Madridia valmensi englantilainen Fred Pentland. Seura kuitenkin putosi jo kahden kauden jälkeen Segunda Divisióniin. Paluu Primera Divisióniin tapahtui vuonna 1934, mutta oli vain väliaikainen ja seura putosi uudestaan vuonna 1936. Seuraavat kolme kautta peruuntuivat kokonaan Espanjan sisällissodan vuoksi.

Ennen kuin pelit jatkuivat joulukuussa 1939 yhdistyi seura 4. lokakuuta 1939 ilmavoimien sotilaista koostuneen Aviación Nacionalin kanssa ja vaihtoi nimekseen Athletic Aviación Club. Aviación Nacionalille oli luvattu paikka Primera Divisiónissa kaudelle 1939–1940, mutta Espanjan kuninkaallinen jalkapalloliitto epäsi tämän lopulta. Kompromissiratkaisuna seura yhdistyi Athletic Madridin kanssa, joka oli sisällissodan seurauksena huonossa taloudellisessa tilanteessa ja menettänyt useita pelaajiaan. Kaudella 1935–1936 seura oli pudonnut Primera Divisiónista, mutta koska Real Oviedo ei pystynyt osallistumaan liigaan seuran kotikentän tuhouduttua sisällissodassa, järjestettiin vapaasta paikasta karsintaottelu Athletic Aviaciónin ja toisen putoajaseuran Osasunan välillä. Athletic Aviación voitti karsintaottelun maalein 3–1 ja pääsi sittenkin aloittamaan kauden Primera Divisiónissa. Maalivahtilegenda Ricardo Zamoran valmentamana seura oli keväällä kauden päättyessä sarjataulukon ensimmäisenä ja voitti historiansa ensimmäisen Espanjan-mestaruutensa. Toinen mestaruus seurasi heti seuraavalla kaudella.

Tammikuussa 1941 seura vaihtoi nimensä muotoon Club Atlético de Aviación Francon hallinnon kiellettyä muiden kuin espanjankielisten nimien käytön. Vuonna 1947 seura päätti pudottaa viittauksen ilmavoimiin nimestään ja nimi vaihtui nykyiseen muotoonsa Club Atlético de Madrid. Samana vuonna Atlético voitti Real Madridin kotikentällään Metropolitanolla maalein 5–0, joka on edelleen suurimaalisin voitto paikallisvastustajasta.

Helenio Herreran valmennuksessa Atlético voitti Espanjan-mestaruuden jäälleen vuosina 1950 ja 1951. Herrera lähti seurasta vuonna 1953, ja seuraavat vuodet seura taisteli vaatimattomammista sijoituksista Real Madridin ja Barcelonan takana. Kaudella 1957–1958 Atlético sijoittui Ferdinand Daučíkin valmennuksessa Primera Divisiónin toiseksi. Tämän oikeutti paikkaan seuraavan kauden Euroopan cupissa, sillä Primera Divisiónin ensimmäiseksi sijoittunut Real Madrid oli hallitseva Euroopan-mestari ja pääsi kilpailuun mukaan automaattisesti. Atlético selviytyi kilpailun välieriin kukistettuaan edeltävillä kierroksilla Drumcondran, TsSKA Sofian ja Schalken. Välierässä vastaan asettui Real Madrid. Real voitti ensimmäisen osaottelun kotikentällään Santiago Bernabeúlla maalein 2–1 ja Atlético toisen osaottelun Metropolitanolla maalein 1–0. Vierasmaalisäännön ollessa voimassa Atlético olisi edennyt loppuotteluun, mutta tasatilanne ratkaistiin uusintaottelulla, jonka Real vei nimiinsä maalein 2–1.

Atlético sai kostonsa entisen Real-valmentaja José Villalongan johdolla, kun seura voitti Realin kahdesti peräkkäin Copa del Generalísimon loppuottelussa vuosina 1960 ja 1961. Vuonna 1962 seura voitti Cup-voittajien cupin lyötyään Fiorentinan uusintaottelun jälkeen maalein 3–0. Vuonna 1963 Atlético ylsi jälleen samaisen kilpailun loppuotteluun, mutta hävisi Tottenham Hotspurille maalein 5–1.

Atléticon uusi kotistadion Estadio Manzanares vihittiin käyttöön 2. lokakuuta 1966. Vuonna 1971 stadion nimettiin seuran silloisen puheenjohtajan Vicente Calderónin kunniaksi Estadio Vicente Calderóniksi. 1960- ja 1970-luvut olivat toistaiseksi parhaat seuran historiassa. Atléticon kannattajien harmiksi myös paikallisvastustaja Real Madrid eli kulta-aikaansa tuolloin. Vuosina 1961–1980 Real voitti Espanjan-mestaruuden yhteensä 14 kertaa. Tänä aikana ainoastaan Atlético kykeni vakavaan vastarintaan voittamalla mestaruuden vuosina 1966, 1970, 1973 ja 1977. Toiseksi seura sijoittui vuosina 1961, 1963 ja 1965, ja voitti myös Copa del Generalísimon vuosina 1965, 1972 ja 1976.

Merkittäviä 1960- ja 1970-luvun pelaajia olivat Adelardo, Luis Aragonés, Javier Irureta ja José Eulogio Gárate. Viimeksi mainittu voitti parhaalle maalintekijälle myönnettävän Pichichin kolme kertaa peräkkäin vuosina 1969–1971. 1970-luvulla Atlético hankki useita argentiinalaisia, heidän joukossaan Rubén Ayala, Panadero Díaz ja Ramón Heredia sekä valmentaja Juan Carlos Lorenzo. Lorenzo luotti kurinalaisuuteen ja vastustajan pelin häirintään. Vaikka keinoja pidettiin osaltaan kyseenalaisina, osoittautuivat ne toimiviksi seuran yllettyä Euroopan cupin loppuotteluun vuonna 1974. Matkalla loppuotteluun Atlético pudotti Galatasarayn, Dinamo Bukarestin, Punaisen Tähden ja Celticin. Vieraskentällä pelatussa välieräottelussa Celticiä vastaan saivat Ayala, Díaz ja vaihtomies Quique ulosajon rajun tappeluvälikohtauksen seurauksena. Ottelu päättyi tästäkin huolimatta tasan 0–0 ja toisen osaottelun Atlético voitti 2–0 Gáraten ja Adelardon maaleilla. Atléticon historian ensimmäinen Euroopan cup -loppuottelu osoittautui karvaaksi kokemukseksi seuralle. Loppuotteluvastuja Bayern Münchenin kokoonpanoon kuuluivat muun muassa Franz Beckenbauer, Sepp Maier, Paul Breitner, Uli Hoeneß ja Gerd Müller. Ottelu venyi jatkoajalle ja aikaa ollessa vain seitsemän minuuttia jäljellä vei Aragonés Atléticon johtoon kierteisellä vapaapotkullaan, joka vaikutti jäävän ottelun voittomaaliksi. Tasoitus tuli kuitenkin ottelun viimeisellä minuutilla 20 metristä baijerilaispuolustaja Georg Schwarzenbeckin jalasta. Kaksi päivää myöhemmin pelatun uusintaottelun voitti Bayern maalein 4–0.

Pian Euroopan cup -tappion jälkeen nimitti Atlético uransa päättäneen entisen pelaajansa Luis Aragonésin valmentajakseen. Aragonés on valmentanut seuraa neljään eri otteeseen (1974–1980, 1982–1987, 1991–1993 ja 2002–2003). Ensimmäiset menestyksen merkit tulivat nopeasti. Bayern München oli kieltäytynyt osallistumasta Intercontinental Cupiin ja heidän tilalleen kutsuttiin Euroopan cupin toiseksi sijoittunut Atlético. Vastustajana oli argentiinalainen Independiente. Ensimmäinen osaottelu Argentiinassa päättyi 1–0-tappioon, mutta kotistadionilla pelatun toisen osaottelun Atlético voitti 2–0 Javier Iruretan ja Rubén Ayalan maaleilla. Lisää menestystä seurasi Copa del Reyssä vuonna 1976 ja Primera Divisiónissa vuonna 1977.

Aragonés lähti seurasta vuonna 1980, mutta palasi kahta vuotta myöhemmin ja johti seuran Primera Divisiónin toiseksi ja Copa del Reyn voittoon vuonna 1985. Tärkeässä roolissa oli myös meksikolaishyökkääjä Hugo Sánchez, joka viimeisteli 19 liigamaalia ja voitti Pichichin. Hän teki myös molemmat Atléticon maalit 2–1-voittoon päättyneessä cup-loppuottelussa Athletic Bilbaoa vastaan. Sánchez pysyi seurassa kuitenkin vain yhden kauden ajan ennen siirtymistään kaupungin toiselle puolelle Real Madridiin. Aragonésin johdolla Atlético voitti vielä Supercopa de Españan vuonna 1985 ja ylsi Cup-voittajien cupin loppuotteluun vuonna 1986. Loppuottelu Dynamo Kiovaa vastaan päättyi kuitenkin 3–0-tappioon.

Vuonna 1987 Jesús Gilistä tuli Atléticon puheenjohtaja. Seura ei ollut voittanut liigamestaruutta kymmeneen vuoteen ja janosi menestystä. Gil teki runsaasti kalliita pelaajahankintoja, joista merkittävämpänä Paulo Futren ostaminen Portosta. Mestaruus kuitenkin vältteli seuraa ja Gil osoitti armottomuutensa erottamalla lukuisia valmentajia pian pestaamisen jälkeen. Päänsä vadilta löysivät muiden muassa César Luis Menotti, Ron Atkinson, Javier Clemente sekä paluun tehnyt Luis Aragonés. 1. heinäkuuta 1992 seura muuttui niin sanotuksi urheiluosakeyhtiöksi (esp. sociedad anónima deportiva, SAD) ja Jésus Gilistä tuli suurin osakkeenomistaja. Viimein kaudella 1995–1996 Radomir Antićin valmentama joukkue, johon kuuluivat José Luis Caminero, Diego Simeone, Milinko Pantić, Juan Manuel López, Ljuboslav Penev ja Kiko, voitti sekä Primera Divisiónin että Copa del Reyn onnistuen hetkellisesti horjuttamaan Real Madridin ja Barcelonan hegemoniaa. Kauden 1996–1997 Mestarien liigassa Atlético voitti oman alkulohkonsa häviten vain yhden ottelun, mutta neljännesvälierissä Ajax Amsterdam pudotti Atléticon jatkoaikamaalin turvin. Menestyksestä huolimatta Gilin strategia säilyi entisellään. Antić säilytti paikkansa valmentajana vielä kahden seuraavan kauden ajan, kunnes Arrigo Sacchi korvasi hänet vuonna 1998. Antić palasi lyhyeksi aikaa vuonna 1999, mutta tällä kertaa hänet korvasi Claudio Ranieri. Myös pelaahankinnat jatkuivat, kun Christian Vieri ja Juninho Paulista liittyivät seuraan 1990-luvun lopulla. Kausina 1997–1998 ja 1998–1999 Atlético menestyi varsin hyvin UEFA Cupissa selviytyen molemmilla kerroilla välierävaiheeseen saakka. Keväällä 1998 Sven-Göran Erikssonin valmentama Lazio osoittautui liian vahvaksi vastustajaksi, kun taas toukokuussa 1999 loppuottelupaikan vei Atléticon sijasta Parma.

Kausi 1999–2000 osoittautui katastrofaaliseksi Atléticolle. Ranieri sai potkut helmikuussa 2000 seuran juututtua sarjataulukon häntäpäähän, eikä tilalle palkattu Antić kyennyt pysäyttämään syöksykierrettä ja seura putosi kauden päätteeksi Segunda Divisióniin. Copa del Reyssä Atlético ylsi kuitenkin loppuotteluun. Segunda Divisiónissa seura vietti seuraavat kaksi kautta ennen nousua takaisin pääsarjaan.

Atlético vietti 26. huhtikuuta 2003 satavuotisjuhliaan, joihin osallistuivat myös paavi Johannes Paavali II ja Espanjan kuningas Juan Carlos I. Myöhemmin samana vuonna seuran puheenjohtajaksi nimitettiin Enrique Cerezo.

2000-luvulla Atlético pyrki rakentamaan menestysjoukkuetta seuran oman kasvatin ja nuoren superlupauksen Fernando Torresin ympärille. Hän olikin edustusjoukkueen paras maalintekijä kaikilla viidellä pelaamallaan pääsarjakaudella sekä kahdesti liigan paras espanjalainen maalintekijä. Torresin hyvistä otteista huolimatta seuran oli kuitenkin pitkän aikaa tyytyminen keskikastin sijoituksiin. Monet Torresin tueksi hankitut pelaajat, jotka olivat menestyneet muualla Euroopassa, eivät sopeutuneet Atléticoon ja siirtyivät nopeasti muualle. Heidän joukossaan olivat muun muassa Mateja Kežman, Jesper Grønkjær, Costinha, Maniche ja Martin Petrov. Kesällä 2007 Torres päätti lopulta siirtyä paremman menestyksen toivossa englantilaiseen Liverpooliin.

Atlético teki paluun liigan kärjen tuntumaan kaudella 2007–2008 sijoittuen neljänneksi ja selvittämällä tiensä Mestarien liigaan ensi kerran sitten kauden 1995–1996. Seura uusi neljännen tilansa kaudella 2008–2009. Joukkue ei kärsinyt Mestarien liigassa yhtäkään tappiota, mutta putosi kilpailusta vierasmaalisäännön perusteella FC Portoa vastaan pelatussa neljännesvälierässä. Torresin jälkeisen Atléticon avainpelaajia olivat argentiinalainen hyökkääjälupaus Sergio "Kun" Agüero ja uruguaylainen Diego Forlán. Kaudella 2008–2009 he muodostivat seuran historian eniten maaleja yhden kauden aikana viimeistelleen hyökkääjäkaksikon 49:llä tehdyllä maalillaan. Forlánista tuli samaisella kaudella myös liigan maalikuningas sekä ensimmäinen Atlético-pelaaja, joka on voittanut Euroopan Kultainen kenkä -palkinnon.

Kauden 2009–2010 päätteeksi Atléticosta tuli entisen UEFA Cupin tilalle perustetun Eurooppa-liigan ensimmäinen mestari. Joukkue aloitti kauden Mestarien liigan D-lohkossa, jossa se ei voittanut yhtäkään kuudesta ottelustaan. Lohkovaiheesta muodostui lopulta pisin voitottomien euro-otteluiden putki seuran historiassa. Tasapeleistä saamiensa pisteiden turvin se onnistui kuitenkin hankkimaan paikan Eurooppa-liigan pudotuspelivaiheeseen. Ensimmäisellä kierroksella Atlético kaatoi turkkilaisen Galatasarayn yhteismaalein 3–2. Neljännesvälierävastustaja Sporting Lissabon sekä puolivälierissä kohdattu Valencia kaatuivat vierasmaalieron turvin. Tiukimmille madridilaisjoukkue joutui Liverpoolia vastaan pelatussa välierässä. Sen toinen osaottelu venyi jatkoajalle, jonka loppupuolella Diego Forlán viimeisteli loppuottelupaikkaan oikeuttavan vierasmaalin. Finaalissa Atlético kohtasi englantilaisen Fulhamin, jonka se kaatoi niin ikään jatkoaikamaalilla. Hampurissa pelattu loppuottelu päättyi 2–1. Quique Sánchez Floresin luotsaaman mestarijoukkueen avainpelaajia olivat Forlánin ja Agüeron lisäksi keskikenttämiehet José Antonio Reyes ja Paulo Assunção sekä vasta 19-vuotias ykkösmaalivahti David de Gea. Samalla kaudella Atlético ylsi myös Espanjan cupin loppuotteluun saakka, jossa se kuitenkin kärsi tappion Sevillalle maalein 2–0. Euromenestys sai loppusilauksensa elokuussa 2010, kun Atlético voitti Euroopan Super Cupin. Finaalissa se kaatoi Mestareiden liigan voittaneen Interin maalein 0–2. Maaleista vastasivat Reyes ja Kun Agüero.

Mestarijoukkueen runko hajosi kausien 2010–2011 ja 2011–2012 aikana Agüeron, Forlánin, Reyesin, Simãon, Tomáš Ujfalušin ja De Gean jättäessä seuran. Elokuussa 2011 seura hankki uudeksi hyökkääjätähdekseen kolumbialaisen Radamel Falcaon, joka oli kaudella 2010–2011 edustaessaan Portoa rikkonut Eurooppa-liigan ja sitä edeltäneen UEFA Cupin yhden kauden maaliennätyksen. Lehtitietojen mukaan Atlético maksoi Falcaosta 40 miljoonaa euroa, mikä teki hänestä seuran kaikkien aikojen kalleimman pelaajahankinnan. Noin kolme viikkoa aikaisemmin Manchester City oli maksanut Atléticolle 45 miljoonan euron siirtokorvauksen Kun Agüerosta. Vuoden 2011 aikana seura nimitti useita aktiiviuransa lopettaneita tähtipelaajia valmennus- ja johtotehtäviin. Merkittävimpiä näistä olivat José Luis Camineron nimittäminen urheilutoimenjohtajaksi sekä Diego Simeonen palkkaaminen päävalmentajaksi.

Kaudella 2011–2012 Atlético voitti Eurooppa-liigan toisen kerran. Bukarestissa järjestetyssä finaalissa Simeonen valmentama joukkue kaatoi Athletic Bilbaon numeroin 3–0. Ensimmäisellä puoliajalla Falcao laukoi Atléticolle kaksi maalia ja loppunumerot viimeisteli brasilialainen keskikenttäpelaaja Diego viisi minuuttia ennen varsinaisen peliajan päättymistä. Mestaruuden lisäksi Atlético sai nimiinsä kaikkien aikojen pisimmän voittoputken europelien historiassa. Marraskuussa 2011 pelatusta alkulohkon ottelusta Udinesea vastaan alkoi 12 peräkkäisen voitetun ottelun putki, jolla Atlético ohitti Barcelonan kauden 2002–2003 Mestarien liigassa tekemän 11 peräkkäisen voitetun ottelun ennätyksen.

Tilanne 20. kesäkuuta 2024.

• João Félix (Barcelona, kauden 2023–2024 loppuun)
• Samu (Alavés, kauden 2023–2024 loppuun)
• Santiago Mouriño (Zaragoza, kauden 2023–2024 loppuun)
• Giuliano Simeone (Alavés, kauden 2023–2024 loppuun)
• Marcos Paulo (São Paulo, vuoden 2023 loppuun)
• Javi Galán (Real Sociedad, kauden 2023–2024 loppuun)
• Çağlar Söyüncü (Fenerbahçe, kauden 2023–2024 loppuun)

Tilanne 27. syyskuuta 2022.

Kun seura perustettiin, pelasi se emoseuransa Athletic Bilbaon tavoin sinivalkoisessa paidassa, jonka väritys oli puolestaan matkittu Blackburn Roversin väreistä. Nykyinen punavalkoraidallinen paita otettiin käyttöön 22. tammikuuta 1911. Syytä värien vaihtumiseen ei varmuudella tiedetä, mutta seuran historiaan perehtyneet pitävät idean isänä silloista pelaajaa ja johtokunnan jäsentä Juan Elorduyta. Erään väitteen mukaan Elorduy, joka edusti alun perin bilbaolaisseuraa, vietti joululomansa Englannissa vuonna 1909 ja hän oli saanut tehtäväkseen hankkia 25 kappaletta uusia Blackburnin pelipaitoja. Haluttuja paitoja ei kuitenkaan ollut löytynyt ja paluumatkallaan Southamptonissa laivaa odotellut Elorduy oli sen sijaan ostanut paikallisen jalkapallojoukkueen punavalkoraidallisia paitoja. Myöhemmin Elorduyn siirtyessä Bilbaosta Madridiin hän toi myös uudet värit mukanaan. Southamptonissa juhlittiin jouluna 1909 laivayhtiö White Star Linen päätöstä tehdä kaupungista sen uusien suurten höyrylaivojen kotisatama, minkä vuoksi katukuva oli koristeltu yhtiön väreillä, jotka niin ikään olivat punainen ja valkoinen. Tarinan mukaan tämä juhlava näky oli saanut Elorduyn ihastumaan uusiin väreihin. Yksi mahdollinen vaikutin saattoi olla taloudellinen: punavalkoraidallinen kangas oli halpaa ja helposti saatavilla, sillä sitä käytettiin tuohon aikaan myös patjojen päällystämiseen. Paidan värityksestä juontuvat myös seuran lempinimet Rojiblancos (suom. punavalkoiset) ja Colchoneros (suom. patjantekijät). Tammikuussa 2011 punavalkoisten värien täyttäessä tasan 100 vuotta seuran museossa järjestettiin juhlanäyttely, jossa oli esillä lukuisten kuuluisien pelaajien entisiä pelipaitoja.

Kaudella 2016–2017 Atléticolla on käytössään kaksi peliasua. Ensimmäinen niistä, kotipeleissä käytetty, koostuu punavalkoraidallisesta paidasta, jonka hihat ja hartiaosa ovat kokonaan punaiset, sekä sinisistä housuista ja sukista. Paidan kyljissä kulkee kahdeksan ohutta sinistä pystyraitaa ja kaula-aukon selkäpuolella on sininen raita vaakatasossa. Kotipeliasun esikuvana on 50 vuotta aikaisemmin kaudella 1966–1967 käytetty peliasu. Tuolloin seura siirtyi pelaamaan nykyiselle kotistadionilleen ja muistona tästä paidan kauluksen sisäpuolelle on ommeltu teksti ”1966–2016 50 Aniversario Estadio Vicente Calderón”. Vieraspeliasussa paita ja housut ovat mustat. Niiden kyljissä kulkee ohuita keltaisia ja laivastonsinisiä pystyraitoja. Sukat ovat väriltään keltaiset. Peliasut ovat Niken valmistamia.

Atléticolla on sponsorisopimus online-kaupankäyntiin erikoistuneen Plus500-yhtiön kanssa. Pelipaidan etuosassa yhtiön logo.

Seuran aikaisempi sponsori Columbia Pictures mainosti uutuuselokuviaan Atléticon paidoissa. Myös ahvenanmaalainen rahapeliyhdistys Paf on toiminut seuran sponsorina.

Atlético Madridin ensimmäinen stadion, Estadio Metropolitano, otettiin käyttöön vuonna 1923. Tuolla stadionilla seura pelasi vuoteen 1966, jolloin valmistui Estadio Manzanares. Stadion nimettiin alun perin sen vierestä kulkevan Manzanaresjoen mukaan, mutta vuonna 1971 nimi vaihdettiin seuran silloisen puheenjohtajan Vicente Calderónin kunniaksi Estadio Vicente Calderóniksi. Stadion toimi Atléticon kotikenttänä kauden 2016–2017 loppuun saakka, ja sen yleisökapasiteetti oli 54 851 istumapaikkaa.

Kesällä 2007 seura teki Madridin kaupungin kanssa sopimuksen Vicente Calderónin myynnistä ja muutosta uudelle stadionille, jonka suunniteltu kapasiteetti laajennuksen jälkeen on 73 000 istumapaikkaa. Vanha stadion puretaan ja sen tontti muutetaan seuran mukaan nimetyksi puistoksi (Parque Atlético de Madrid). Osa maa-alueesta varataan myös läheisen oppilaitoksen laajennukseen sekä M-30-kehätien leventämiseen. Uusi stadion on vuonna 1994 rakennettu La Peinetan monikäyttöstadion, jonka seura peruskorjaa jalkapallostadioniksi. Stadionin uusi nimi on Estadio Wanda Metropolitano, jossa yhdistyvät kiinalaisen sponsorin Wanda Groupin sekä seuran ensimmäisen kotistadionin nimet.

Alkuperäisen tavoitteen mukaan joukkue olisi siirtynyt pelaamaan uudelle kotistadionilleen jo liigakauden 2010–2011 alkuun mennessä, mutta aikataulua jouduttiin jatkuvasti muuttamaan rahoitusongelmien ja kaavoituskiistojen seurauksena. Rakennustyöt aloitettiin lopulta maaliskuussa 2011. Uusi stadion Estadio Wanda Metropolitano otettiin käyttöön syksyllä 2017. Seuran kannattajat protestoivat Vicente Calderónin myyntiä ja uudelle stadionille siirtymistä vastaan mielenosoituksilla, julkaisemalla lehdistötiedotteita sekä keräämällä adressia.

Atlético Madridin harjoituskeskus Ciudad Deportiva de Majadahonda sijaitsee Majadahondan kunnassa noin 20 kilometriä Madridin keskustasta. Kompleksiin kuuluu useita harjoituskenttiä sekä 3 500 -paikkainen Miniestadio Cerro del Espino. Harjoituskeskus on sekä edustus- ja reservijoukkueen että juniorijoukkueiden käytössä.

Vuosina 1973–2003 Atlético Madrid järjesti Vicente Calderónilla oman kaudenalusturnauksensa Trofeo Villa de Madridin. Vuonna 2004 Columbia Pictures -elokuvayhtiön ollessa seuran pääsponsori turnaus pelattiin nimellä Trofeo Hellboy. Tänä aikana Atlético voitti kotiturnauksensa kaikkiaan 19 kertaa.

Turnausta ei ole virallisesti lakkautettu, mutta sitä ei ole järjestetty enää vuoden 2004 jälkeen. Espanjalaislehdistö on uutisoinut aika ajoin seuran aikeista aloittaa turnauksen järjestäminen uudelleen. Myös jotkut seuran kannattajaryhmistä ovat julkisesti vaatineet perinteen elvyttämistä. Syyksi turnausperinteen katkeamiselle on arveltu taloudellisesti tuottoisampia kesäkiertueita Aasiaan ja Amerikkaan. Heinäkuussa 2012 seura järjesti kaudenalustapahtuman nimellä Noche del Fútbol en el Calderón (suom. Jalkapalloilta Calderónilla).

Atlético Madridin nykyinen puheenjohtaja on elokuvatuottajana aiemmin toiminut Enrique Cerezo, joka nimitettiin virkaan vuonna 2003 Jesús Gilin erottua.

Julián Ruete ja Vicente Calderón ovat ainoat puheenjohtajat, jotka ovat toimineet tehtävässä useammin kuin yhteen otteeseen. Rueten ensimmäinen kausi oli vuosina 1912–1919 ja toinen 1920–1923. Calderón, joka on samalla seuran pitkäaikaisin puheenjohtaja, oli tehtävässä vuosina 1964–1980 ja 1982–1987.

• Suurimaalisin voitto: 9–0 Hérculesia vastaan kaudella 1955–1956, 9–0 Las Palmasia vastaan kaudella 1957–1958
• Suurimaalisin tappio: 8–1 Celta Vigoa vastaan kaudella 1954–1955
• Eniten tehtyjä maaleja: 1950–1951, 87 maalia
• Vähiten tehtyjä maaleja: 1929–1930, 32 maalia
• Eniten päästettyjä maaleja: 1952–1953, 70 maalia
• Vähiten päästettyjä maaleja: 1965–1966 ja 1970–1971, 20 maalia
• Paras maalintekijä: Adrián Escudero, 150 maalia vuosina 1946–1958
• Eniten pelattuja otteluita: Adelardo, 401 ottelua vuosina 1959–1976

• Primera División (11): 1940, 1941, 1950, 1951, 1966, 1970, 1973, 1977, 1996, 2014, 2021
• Copa del Rey (10): 1960, 1961, 1965, 1972, 1976, 1985, 1991, 1992, 1996, 2013
• Supercopa de España (2): 1985, 2014
• Cup-voittajien cup (1): 1962
• Eurooppa-liiga (3): 2010, 2012, 2018
• UEFA Super Cup (3): 2010, 2012, 2018
• Intercontinental Cup (1): 1974
• UEFA Intertoto Cup (1): 2007
• Trofeo Villa de Madrid (19): 1974, 1975, 1976, 1980, 1983, 1985, 1986, 1989, 1990, 1992, 1993, 1994, 1995, 1996, 1997, 1998, 2000, 2003, 2004
• Trofeo Teresa Herrera (5) 1956, 1965, 1973, 1985, 1986, 2009

• Diego Simeone 12/2011–
• Quique Sánchez Flores 10/2009–2011
• Abel Resino 2/2009–10/2009
• Javier Aguirre 2006–2/2009
• Carlos Bianchi 2005
• Gregorio Manzano 2003–2004, 6/2011–12/2011
• Claudio Ranieri 1999–2000
• Arrigo Sacchi 1998–1999
• Radomir Antić 1995–1998, 1999, 2000
• Alfio Basile 1995
• Tomislav Ivić 1990–1991
• Javier Clemente 1989–1990
• Ron Atkinson 1988–1989
• César Luis Menotti 1987–1988
• Luis Aragonés 1974–1980, 1982–1987, 1991–1993, 2001–2003
• Marcel Domingo 1969–1972, 1980
• Otto Glória 1966–1968
• José Villalonga 1959–1962
• Helenio Herrera 1949–1952
• Ricardo Zamora 1939–1946

Edustusjoukkueen lisäksi Atléticolla on kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla Primera Federación -sarjassa pelaava joukkue Atlético Madrid B. Toinen reservijoukkue, Atlético C, lakkautettiin vuonna 2015, jolloin sitä uhkasi putoaminen piiritasolle.

Rekisteröityjä poikien juniorijoukkueita Atléticolla on 39. Lisää junioreita pelaa sisarseura Atlético Madrileño Club de Fútbolissa, jolla on 34 joukkuetta. Molempien seurojen alle 18-vuotiaiden joukkue (juvenil) pelaa ikäluokan korkeimmalla sarjatasolla División de Honor Juvenilissä.

Atléticon nais- ja tyttöjalkapalloilu toimii erillisen seuran Atlético de Madrid Féminasin alaisuudessa. Edustusjoukkue pelaa korkeimmalla sarjatasolla Primera División Femeninassa, minkä lisäksi seuralla on 11 muuta naisten ja tyttöjen joukkuetta. Nykyinen seura perustettiin vuonna 2001, mutta Atléticolla oli naisten joukkue jo 1980-luvulla. Joukkue, tuolloiselta nimeltään Atlético Villa de Madrid, voitti Espanjan-mestaruuden kaudella 1989–1990 ja sijoittui toiseksi kaudella 1990–1991. Pian tämän jälkeen joukkue jäi ilman Jesús Gilin johtaman seuran taloudellista tukea ja suurin osa pelaajista siirtyi toiseen seuraan Oroquieta Villaverdeen, joka voitti tulevina vuosina mestaruuden kolmesti ja Espanjan cupin Copa de la Reinan kahdesti.

Atlético koripallojoukkue perustettiin ensimmäisen kerran vuonna 1922. Joukkueen toiminta tosin lakkasi jo vuoden päästä, mutta se perustettiin uudelleen vuonna 1932, jolloin pelattiin myös Madridin kaikkien aikojen ensimmäinen koripalloderby, jonka Real Madrid voitti numeroin 42–20. Koripallotoiminta ei koskaan päässyt vakiintumaan kunnolla ja joukkue lakkautettiin ja perustettiin uudelleen yhteensä kolme kertaa vuosien 1941 ja 1991 välillä. Joukkue ei voittanut mestaruuksia historiansa aikana.

Käsipallo on Atléticon menestyksekkäin laji jalkapallon jälkeen. Käsipallojoukkue toimi ensimmäistä kertaa vuosina 1950–1992. Tänä aikana se voitti Espanjan mestaruuden seitsemän kertaa ja Espanjan cupin kymmenen kertaa. Se ylsi myös kahdesti loppuotteluun kansainvälisissä turnauksissa. Puheenjohtaja Jesús Gil lopetti käsipallojoukkueen toiminnan kauden 1991–1992 päätteeksi taloudellisiin syihin vedoten. Käsipallotoiminta elpyi vuonna 2011, kun Espanjan pääsarjassa pelaava Ciudad Realin joukkue muutti pääkaupunkiin ja otti uudeksi nimekseen BM Atlético de Madrid. Joukkue pelasi kotiottelunsa Palacio Vistalegren sisäareenalla Madridissa. Paluukaudellaan Atlético voitti Espanjan cupin ja supercupin sekä sijoittui toiseksi liigassa. Se ylsi myös Mestarien liigan finaaliin, jossa se kärsi tappion saksalaiselle THW Kielille. Kaudella 2012–13 joukkue voitti toistamiseen Espanjan Cupin ja uusi kakkossijansa liigassa. Heinäkuussa 2013, vain kahden pelatun kauden jälkeen, käsipallotoimintaa laukautettiin taloudellisista syistä.

Seuran presidentti Vicente Calderón perusti Atléticon lentopallojoukkueen 1960-luvun puolivälissä. Joukkue nousi Espanjan pääsarjaan kaudella 1967–68 ja voitti ensimmäisen Espanjan mestaruutensa jo seuraavalla kaudella. 1970-luvun alkupuoli oli seuran historian menestyksekkäintä aikaa: se voitti tuplamestaruuden peräti kolmeen otteeseen (1971, 1974 ja 1975). Miesten lentopallojoukkue lakkautettiin vuonna 1977 seuran heikon taloustilanteen takia, mutta lajia kuitenkin pelattiin Atléticossa edelleen junioritasolla. Pääsarjajoukkue teki lyhyen paluun 1980-luvun puolella kunnes kaikki lentopallotoiminta lopetettiin Atléticossa vuonna 1984. Atlético voitti historiansa aikana Espanjan mestaruuden kaikkiaan viisi kertaa.

Atléticon rugbyjoukkue toimi alun perin vuosina 1914–1959. Tänä aikana se voitti yhden Espanjan mestaruuden vuonna 1949. Toiminta elpyi vuonna 2012, kun Espanjan pääsarjassa pelaava CRC Pozuelo Madrid otti uudeksi nimekseen Rugby Atlético de Madrid ja ryhtyi käyttämään seuran punavalkoisia värejä. Paluukaudellaan Atlético ylsi sarjan välierävaiheeseen saakka. Vuonna 2014 CRC Pozuelo otti takaisin vanhan nimensä ja peliasunsa, ja yhteistyö Atléticon kanssa päättyi. Nykyisin Atléticon rugby-toimintaa ylläpitää piiritasolla pelaava Club Atlético de Rugby.

Syksyllä 2008 Atlético teki aluevaltauksen moottoriurheilun puolelle perustamalla oman tallin Superleague Formula -sarjaan. Kausilla 2009 ja 2010 Atléticon autolla kilpaillut María de Villota oli sarjan historian ensimmäinen naiskuljettaja. Sarja lakkautettiin vuonna 2011.

• Atlético Madridin virallinen sivusto (espanjaksi)
• Colchonero.com (espanjaksi)
• Atléticopedia (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• AtléticoFans (englanniksi)
• The Offside – Atlético Madrid (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• SvenskaFans – Atlético Madrid (ruotsiksi)